"Minä tulen mukaan", hän sanoi yhtäkkiä päättävästi.
Hän ei saanut sanaa suustaan koko matkalla. Kustaan-Alina kulki vieressä ja siunaili yhtämittaa. Oli siellä kirkkoherrakin jo käynyt tänä aamuna ja lakia oli kovasti lukenut. Ja minnekkä se pikku poikakin joutunee… Tupa-Leenasta ei ole enään tämän vuoden eläjää, sokea kompura…
Sauna, jossa Siina äitineen asui, oli aivan järven rannalla, eikä siitä näkynyt kuin vähän turpeista kattoa ja musta savutorvi. Kivikkoon oli kylvetty sinne, tänne pieniä, neliökyynärän suuruisia perunamaatilkkuja, ja saunan seinustalla kasvoi okainen ja hoidoton karviaispensas. Hatarassa porstuassa oli rykelmä puolivalmiita luutia ja kuorimattomia vispilänvarpuja.
Ovi oli niin matala, ja kynnys korkea, että Kirsti oli lyödä päänsä kamaraan. Saunassa oli puolipimeä; pienistä, paikatuista ikkunoista tuli niukalta valoa, eikä heti voinut sisässä-olijoita eroittaa.
Parven portailla näytti istuvan joku muija, — kaiketi Tupa-Leena itse, — huojutellen itseään edestakaisin. Pimeässä ovinurkassa seisoskeli pari kylän vaimoa, jotka Kirsti molemmat tunsi, ja jotka vaikenivat äkkiä hänen astuessaan sisään, puhuttuaan paraikaa jostain kovalla äänellä. Alina, lyhyesti tervehdittyään, liittyi heidän joukkoonsa.
Siina itse, kampaamattomana ja pesemättömänä ja vaatteet riipuksissa, seisoi keskellä lattiaa.
Kirsti ensi työkseen meni hänen luokseen.
"Kuinka te nyt jo olette noussut, Siina? Pankaa heti maata."
Siina ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, vaivihkaa vilkaisten vuoteeseen päin, jossa karkea raiti jalkopäässä oli hiukan kohollaan.
"Vai vielä maata", puuttui äiti kiukaan takaa puheeseen, — "joutaapa olla jo ylhäälläkin. Tänäänhän se jo viedään."