"Näettekös, hyvä rouva", hän jatkoi, silmää iskien, — "se on hyvin kovaluontoinen, meidän Siina… Pienenä ei olisi uskonutkaan, sellainen oli mutikkasuu, lauloi päiväkaudet… Mutta myöhemmin… Rukoile tai pauhaa, — ei auta, — ei vastaa… Ja kuka olisi voinut sentään uskoa, että se oman lapsensa… Toispäivän iltana meni ulos eikä tullut takaisin moneen aikaan. Minä menen pihavajaan puita tuomaan, — se istuu siellä nurkassa. Minä sanon, että kuuletkos, Siina, mitä sinä siellä teet? Ei puhunut mitään. Menen likemmäksi, näen, että sillä on lapsi sylissä. Elääkö se, minä kysyn. Ei, minä sen jo tukahutin, vastaa."
"Älä, hyvä laps, Jumalan tähden, sellaisia puhu, minä sanon. Mutta sattui tulemaan siihen tuo naapurin Hilta, mikä sen toikin. Ja sille sanoo aivan samaa, ei salata koitakkaan, muuta kuin sanoo, että minähän sen itse… Voi hyvä Jumala sentään… Saatiin se lapsi sentään eloon, kun viroteltiin."
"Tuossa se nyt on, — rouva katsoo itse."
Mummo kohotti hiukan raitia. Tuli näkyviin riepukäärö, jonka sisästä pilkoittivat pienet, ryppyiset ja tulipunaiset kasvot sekä yhtä punaiset, nyrkkiinpuristetut kädet. Lapsi kitisi heikosti, ja hengitys kulki omituisella sihinällä.
Kirsti taisi vaivoin mielenliikutustaan hillitä.
"Kuulkaa, Tupa-Leena, minä tahtoisin puhua vähän tämän Siinan kanssa.
Menisittekös vähäksi aikaa muuanne."
Muija siristeli vetisiä, punareunaisia silmiään.
"Kyllähän minä, — kyllähän minä… Vaikka kyllähän rouva sen itsekin näkee, millainen se on…"
Hän laahautui hitaasti ovelle keppinsä varassa. Kirsti irroitti ikkunasta rievun, jolla toinen rikkinäinen puolisko oli tukittu, ja raitis ilma tunkeutui sisään, samoin kuin laikka aurinkoa, jossa tomuhiuteet heti alkoivat vilistä kuin kultainen hieta.
"Siina, kuulkaas", Kirsti sanoi tarttuen tyttöä kädestä, — "miksikä te niin teitte? Katsokaa nyt minuun, — miksikä te niin teitte?"