Tytön alahuuli alkoi vavista, ja hän tarttui yhtäkkiä raidin kulmaan.
"Oletteko yhtään ajatellut, minne pikku poikanne nyt joutuu?"
Tyttö purskahti itkuun.
"Enhän — minä voi sitä — elättää…", hän sanoi katkonaisesti. "Joutuu ihmisten jalkoihin, niinkuin minäkin… Olisivat antaneet raukan kuolla, — mutta kun kerkisivät siihen estämään…"
"Antakaapas tänne kätenne. No niin… enkös arvannut, — teillä on kova kuume. Pankaa nyt heti maata, — minä otan lapsen."
Tyttö ei tehnyt suurta vastustusta, — hervahti vuoteelle kuin poikkileikattu kaisla.
Kirsti otti raidin alta syliinsä vaatekäärön, josta hiljainen iniseminen kuului, ja alkoi sitä sylissään auki päästellä. Hänen sormensa olivat tottumattomat sellaiseen työhön, ja monta kertaa hän pelkäsi kömpelyydessään hentoja jäseniä satuttavansa.
Kauan aikaa sitten elettyjä tunteita alkoi liikkua hänen mielessään. Muistui mieleen talvinen päivä, harmaata valoa täynnä, jolloin hän sairaana sielultaan ja ruumiiltaan, yliluonnollisia tuskia kärsien makasi sairashuoneen yksitoikkoisen valkeassa huoneessa… Hän olisi vielä osannut piirustaa seinäpaperin mallinkin, jos olisi vaadittu, niin paljon hän oli sitä katsellut.
Lapsi hänen sylissään availi ja sulki suutaan omituisen hapuilevalla liikkeellä, silmät yhä ummessa. Sen pienet, kosteat sormet puristuivat suonenvetoisesti Kirstin pikkusormen ympärille. Jokin ajatus syntyi ja taas katosi Kirstin mielessä.
"Lapsella on nälkä", hän ajatteli sitten.