Hän katsahti Siinaan, joka kasvot seinään päin makasi vuoteella huohottaen ja silloin tällöin värähdellen.
"Ei, se ei käy päinsä", hän ajatteli taas itsekseen. "Myöhemmin…"
Hän laski lapsen vuoteelle ja lähti noutamaan vettä pihakaivosta.
Kaivon arkku oli turpeinen ja niljakas, ja vesi huimaavan syvällä.
Vivusta tarttui pitkä tikku hänen sormeensa, mutta hän sitä tuskin
huomasi. "Pata täytyy puhdistaa", hän ajatteli tupaan tultuaan.
Saunan porstuasta hän löysi tuokkosellisen karkeaa hietaa, sekoitti
siihen kourallisen tuhkaa ja alkoi hangata karstaista, nokista pataa.
Koko ajan sydän sykki hänellä kuuluvasti, ja ajatuksia tuli ja meni.
Tupa-Leenaa ei näkynyt eikä liioin kylänmuijia.
Hän kantoi esiliinassaan päreitä ja lastuja saunaan ja viritti tulen.
Ikkunalla oli lasinen sokerikulho, jossa oli pari, kolme sokeripalaa.
Hän tyhjensi ne paperille ja hienonsi vasaralla, jonka löysi hyllyltä.
Vähäväliä hän katsahti Siinaan, joka makasi puoleksi tiedotonna, tukka
hiestä märkänä.
Saatuaan veden kiehumaan, sulatti hän sokeria siihen korvattomassa kupissa. Lapsi inisi yhä. Hän otti sen syliinsä ja alkoi tinalusikalla pistellä sokerivettä sen suuhun. Lapsi nieli pienissä, äkkinäisissä kulauksissa, rykien, kun sattui väärään kurkkuun. Yhtäkkiä se nukkui kesken kaikkea, hengittäen tuskin kuuluvasti, pieni, sininen suoni silmien välissä selvästi näkyvissä.
Kirsti silitteli ajatuksissaan sen päätä, jonka ohimoilla ja niskassa värisivät hennot, vaaleat tukanhaituvat.
Lapsi, — jollaista hänellä ei koskaan tulisi olemaan…! Olla äiti, — tietää olevansa yksi rengas siinä kehitysketjussa, joka yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden… Niitten, jotka eivät muuhun kuolemattomuuteen uskoneet, niitten täytyisi uskoa ainakin siihen…
Siina alkoi heittelehtiä vuoteella.
"Maatkaa nyt aivan hiljaa", Kirsti sanoi käskevästi.
Siina vastaukseksi alkoi katkerasti nyyhkyttää.