"On ne osoitelleet sormellaan ennenkin, — mutta annappas nyt… Nyt ne vasta… Lapsesta asti aina ollut alakynnessä… Missä isäsi? kysyivät, vaikka hyvin tiesivät, ettei ollut… Tupa-Leenan tyttö olet, sanoivat… Kun kasvoi, taas sai kuulla, että mitä sinusta, hukkaan joudut kuitenkin… Hukkaan se joutui äitisikin…"
Kirstin nousi veri päähän. Mitä hän tähän kaikkeen vastaisi?
"Minä olen se kaikkein kurjin, joka koskaan on syntynyt… Toisten hylky… Sanoi sen kirkkoherrakin… Luki sen paikan kirjasta, että parempi olisi, jos myllynkivi ripustettaisiin kaulaasi, ja sinä upotettaisiin meren syvyyteen… Kun olet yhden näistä pienimmistä, — näistä pienimmistä… Ne luulevat, että minä pahuudesta tai vihasta sitä…"
"Minä menen järveen…!" hän sanoi, yhtäkkiä istualleen nousten. "Antakaa minun mennä, — minä otan lapsen ja menen… Ennenkuin vievät linnaan ja rautoihin…"
Kirsti painoi hänet väkivallalla takaisin. Hänen täytyisi jotain sanoa, mutta mitä, — Jumalan tähden, — mitä —? Mistä hän löytäisi lohdutuksen sanat tähän epätoivoon…? Hänen täytyisi sanoa jotain, mikä tukisi tätä tyttöä…
Jokin päätös kasvoi silmänräpäyksessä valmiiksi hänen mielessään.
"Siina", hän sanoi, ääni vavisten omituisesti, ja tarttuen tyttöä kuumeisesta kädestä, — "kyllähän te olette syvälle langennut… Mutta minä otan teitä kuitenkin kädestä… Katsokaa näin… Tiedättekö, että minäkin olen suuri syntinen Jumalan edessä…"
"Mitäpä rouva olisi…" tyttö sanoi epäluuloisesti, koittaen vetää pois kättänsä.
"Minäpä olen kuitenkin, Siina. Kun astuin vihkialttarille, en ollut puhdas… Minä kannoin lasta sydämeni alla. Se lapsi kuoli syntyessään, eikä kukaan ole koskaan aavistanut… Mutta Jumala ei antanut minulle enään muita lapsia…"
Se, mitä hänellä ei koskaan ollut rohkeutta tunnustaa, ei edes omalle äidilleen, se tuli hänen huuliltaan tässä langenneen tytön vuoteen ääressä.