Hän alkoi yhtäkkiä itkeä, pää vuoteen kovalla puulaidalla, — itkua, jota ei vuosikausiin ollut itkenyt.
Siina ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan hengitti raskaasti.
"Ei rouva huoli olla pahoillaan", hän sanoi vihdoin yksinkertaisesti.
Kirsti kohotti päätään. Ihmeellinen rauha ja vapautuksen tunne alkoi kasvaa hänen sydämessään. Leppäniemen vanhan rouvan sanat lapsista muistuivat hänen mieleensä… Kuinka se olikaan… Oppia pitämään lapsinaan kaikkia, jotka rakkautta tarvitsevat…
"Siina", hän sanoi, — "nyt te sen tiedätte. Minä en kiellä teitä sitä kertomasta, te voitte tehdä aivan kuinka tahdotte… Mutta älkää te peljätkö vankeutta… Teillä on paljon helpompi aloittaa uutta elämää senjälkeen… Minulla on ollut oma vankeuteni, minullakin… Mutta nyt minä olen vapaa…"
"Minä teen kaikki, mitä rouva käskee." Hän olisi voinut mennä tuleen
Kirstin edestä.
"Minulle tuli äsken vielä eräs ajatus. Näettekös, — minulla ei ole yhtään lapsia eikä tule olemaankaan. Antakaa minulle pikku poikanne kasvatettavaksi. Minä otan hänet omaksi lapsekseni, pidän hänestä huolta ja koulutan hänet…"
Oli vähän aikaa ihan äänetöntä. Pieni, mustunut seinäkello tikitti vaivaloisesti, ja sen katkonainen viisari siirtyi näkymättömän hitaasti.
Siina nousi taas istumaan huolimatta Kirstin vastarinnasta ja otti lapsen syliinsä, kyynelten vieriessä.
"Elääkö se sitten vielä, — se raukka… Jumala tietää, etten minä vihasta sitä… Siksi vaan, että liika paljon rakastin… En olisi raskinut sitä tähän maailman menoon jättää…"