IRMA, nuori laulajatar. HÄNEN ÄITINSÄ. VÄINÖ FALK, arkitehti.
PALVELUSTYTTÖ.
(Yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Oikealla avattu pianiino. Vasemmalla suuri kuvastin. Irma, valkoisessa avokaulaisessa atlaspuvussa, seisoo kiinnittäen kukkia hiuksiinsa).
Äiti (tulee sisään suuri kukkavihko kädessä.): Irma, katsohan, miten kauniita kukkia! Minä panen ne tähän tuolille. — Vaan sinähän olet jo valmiiksi pukeutunut. Eikä kello ole vielä kuin puoli seitsemän!
Irma: Niin, minä lupasin ottaa vastaan erään vieraan ennen konserttia. (Tarttuu kukkavihkoon.) Todella, hurmaavia kukkia, äiti. Vain valkoisia ruusuja ja lemmikkejä. Eikö seurannut mitään nimilappua?
Äiti: Ei. Etkö sinä ollenkaan voi arvata, keltä ne ovat?
Irma: En, äiti, kuinka minä,voisin… (Taittaa yhden ruusuista.) Tiedätkö mitä, tämän minä panenkin hiuksiini. Kas noin, (kääntyen) miltä minä nyt näytän, äiti?
Äiti: Kuin kuningatar, Irma. Odotahan, minä korjaan hiukan tuota laskosta. (Kumartuen) Ketä sinä sitten odotat tänne?
Irma (hyräillen): Väinö Falkia.
Äiti: Arkitehtiä?
Irma: Niin juuri. — Kuule, äiti, eikö Berliinistä vielä ole tullut sähkösanomaa?