Äiti: Tiedäthän sen, Irma. Rakastuin isääsi ja menin hänelle vaimoksi, — minusta tuli sinun ja kolmen veljesi äiti.
Irma: Ja — oletko sitä katunut myöhemmin?
Äiti: Katunut? (Miettien) En, katunut en ole. Olen ollut sangen onnellinen, — niin, sen voin sanoa. Mutta en soisi kuitenkaan sinulle omaa kohtaloani.
Irma: Vaikka itse olet siihen tyytyväinen?
Äiti: Niin, vaikka. Onneni minä kyllä saavutin, mutta vasta sitten, kun olin uhrannut sille toisen puolen olentoani, kaiken sen, mikä minussa oli taiteilijaa. Minusta tuntui, kuin olisin kantanut sielussani suurta mailmaa täynnä säveliä ja sointuja tuhansissa nyansseissa loppumattomiin, mutta minä hävitin sen, suljin korvani sen ääniltä.
Irma: Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, — onko edes oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä!
Äiti: Niin, — jospa sen tietäisi! Muuten, minusta on aina tuntunut siltä, kuin olisi se kaikki sinussa paljon voimakkaampaa ja kehittyneempää kuin koskaan minussa itsessäni.
Irma (kuin itsekseen): Ja se toinen, — se mikä ei ole taiteilijaa, — eikö se ole kehittynyt samassa määrin sekin… (Ääneen) Voi, äiti!
Äiti (jatkaen): Sinussa vasta minä elän uudestaan, minäkin, Irma. Kaikki mitä kaunista kerran ajattelin, se on sinussa toteentunut, kaikki, mikä minulle jäi vain unelmiksi. Kun minä kuuntelen lauluasi, on kuin tulisi joka sävel omasta rinnastani. (Lämmöllä) Irma, sinusta pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana… Sinun pitää valloittaa mailma!
Irma (uneksivasti): Valloittaa mailma, äiti! (Muuttuneella äänellä) Äiti, rakastatko sinä minua?