Falk (myös käyden istumaan): Hyvät tutut! Niin, siinä te olette oikeassa. Ainakin olemme sitä olleet.
Irma: Ja olemme kai vieläkin, toivoakseni.
Falk: Niin, kuinka lienee? Emme kenties kuitenkaan samalla lailla kuin ennen. Muistatteko niitä aikoja, jolloin te vielä olitte koko joukon lyhempi ja kuljitte pitkä palmikko selässä? Silloin te luotitte minuun kuin parhaasen ystävään.
Irma (hymyillen): Niin, — ne olivat aikoja nekin. Minusta te olitte silloin paras ihminen, mikä maan päällä löytyi, — ja viisain myöskin.
Falk: Tiedättekö, kuinka omituista, — kun minä näinä viime päivinä olen ajatellut teitä, olen muistanut teitä vaan pikku tyttönä. Suurine, kirkkaine silminenne. Niilläpä silmillä te osasitte katsoa suoraan sydämeen. — Tiedättekö, te olette paljon muuttunut siitä.
Irma: Ihmettelettekö te sitä sitten?
Falk: En, — sitä en toki tee. Teille on kasvanut siivet ja te tunnette, että ne kannattavat, — siinä kaikki. Mutta en voi auttaa, että te minulle aina olette pysynyt samana. Samana tyttönä, jonka yksi ainoa katse taisi sulattaa kaiken raskasmielisyyden ja synkkyyden.
Irma (katsoen häneen pitkään): Tiedättekö, minusta tuntuu, kuin olisi jotain erityistä teissä tänä iltana. Jotain vierasta, — tai kenties tuttua, — en tiedä, — mutta jotain teissä liikkuu paraikaa.
Falk: Näittekö te nytkin taas minun ajatukseni? Te olette oikeassa, minussa kuohuu paljon tänä iltana, jotain kauvan pidätettyä ja kauvan kätkettyä! Vuosikausia salattua, ymmärrättekö. Mutta minusta tuntuu, kuin pitäisi sen päästä irti nyt.
Irma: Oletteko varma, että se olisi onneksi?