Falk: Minä tarkoitan, — sitten kun olette tullut vanhaksi.
Irma (hiukan naurahtaen): Vanhaksi! — kylläpä te olette kohtelias. No niin, sitten kai eletään muistoilla.
Falk: Ikäänkuin te tyytyisitte muistoilla elämään.
Irma (miettiväisesti): Te olette kenties oikeassa. Minun on vaikeata sitä mielessäni kuvitella nyt, kun elämä on niin — kuinka sanoisin — käsin tuntuvana edessäni. Vaan minä olen ajatellut, että senkin voisi, kun vaan saisi kerran oikein elää, elää niin että sen tuntee, ymmärrättekö.
Falk: Ja mitä te sillä tarkoitatte?
Irma: En tiedä, osaanko sitä sanoin selittää. Mutta tuntenut minä olen sen toisinaan, se on kuohahtanut ylitseni kuin suuri lämmin aalto. Joka kerta kun olen laulanut… Tiedättekö, kun näen nuo ihmisjoukot edessäni, toiset toisensa vieressä, on kuin olisi minulla jalkojeni juuressa meri ja lauluni kuin tuuli, joka saa laineet liikkeelle. Kun minä ajattelen, että voin saada heidät sekä iloitsemaan että itkemään…! Nuo monet, nuo tuhannet!
Falk: Niinkö, neiti!
Irma: Niin! Ettekö te voi käsittää sitä?
Falk: Ja tiedättekö, miltä minusta tuntui, kun viime talvena näin teidän seisovan konserttilavalla, kun kuulin, miten he arvostelivat jokaista liikettänne, jokaista silmänneluontia. Tiedättekö, että minä sinä hetkenä vihasin koko tuota joukkoa, minä olisin tahtonut raivata itselleni tien sen läpi, nostaa teidät käsivarsilleni ja kantaa kauas pois!
Irma (epävarmasti): Minä en tiedä, — mutta — minusta on kuin pelkäisin teitä tänä iltana.