Falk (muuttuneella äänellä): Pelkäisitte? Minua, joka teitä niin suuresti rakastan, Irma.
Irma (säpsähtäen ja puoliksi pois kääntyen): Kenties juuri sen vuoksi, — voi, ettekö käsitä, juuri siksi…
Falk: Ettekö te sitä sitten ole ennen tiennyt? Ette aavistanut?
Irma: Minä en ole tahtonut sitä ajatella, joka kerta olen karkoittanut sen ajatuksen.
Falk: Karkoittanut, — ja minkätähden?
Irma: Siksi että — siksi että — oh, tiedättekö, minunlaiselleni naiselle ei löydy rakkauden onnea.
Falk: Nyt te ette tunne itseänne, Irma! Teillekö ei olisi rakkautta! Minähän kuulen, kuinka nuoruus teissä kuohuu, minä näen sen kuultavan kuumana virtana hienoissa suonissa. Päästäkää se oikeuksiinsa, Irma, ja se on saava kukat nousemaan ympärillenne! Lähtekäämme yhdessä avaraan mailmaan kuuntelemaan elämän laajaa laulua ja suuria säveliä!
Irma: Oh, — jos te tietäisitte! Minä en voi — en voi… Minun täytyy olla kokonaan jotain, minä en voi ryöstää mitään taiteeltani. — Kuulkaa, muistatteko te satua merenkuninkaan tyttärestä, joka meni kalastajalle vaimoksi, mutta ei koskaan voinut unohtaa entisyyttään. Se houkutteli, kutsui ja kiehtoi ja veti hänet lopulta takaisin syvyyteen. — Samalla lailla kävisi minunkin. Niistä on jo tullut minulle elinehto, kättentaputuksista, hyvähuudoista ja kukkien tulvasta. Minä tarvitsen niitä elääkseni.
Falk: Ja siinäkö kaikki, mitä vaaditte elämältä?
Irma: (on vaiti).