Irma (hypähtää ylös, tarttuu sähkösanomaan, repii sen kiireesti auki): Sähkösanoma! Berlinistä, oopperan tirehtööriltä! (Lukee): Sitoumus kahdeksi vuodeksi — 25 tuhatta markkaa vuodessa — tervetuloa oopperamme primadonnaksi —! Oi hyvänen aika, nytkö, nytkö — vihdoinkin! (Seisoo sähkösanoma käsissä, hymyillen, silmät loistavina).
(Hetken äänettömyys).
Falk (on koko ajan tarkastellut Irmaa, astuu pari askelta lähemmäksi): Irma neiti, minä alan uskoa satua merenkuninkaan tyttärestä. Minä en sittenkään teitä tuntenut. Jääkää hyvästi!
Irma (kuin unesta heräten): Elkää menkö vielä! (Rientää hänen luokseen). Elkää menkö, — tai menkää, voi, menkää! Teille täytyy olla onnea varattuna… Hakekaa itsellenne joku, joka teitä rakastaa, — niitä te kyllä olette löytävä. Joku noista pienistä, suloisista olennoista, jotka ovat kokonaan jotain, — voivat rakastaa koko sielullaan, ymmärrättekö. Joitten ei tarvitse valita taiteensa ja rakkautensa välillä, ei jakaa itseään. (Melkein itkien) Menkää, minä pelkään teitä tänä iltana, sillä — minä rakastan teitä!
Falk (puristaa hänen käsiään ja katsoo suoraan silmiin): Irma, te kerroitte äsken minulle sadun. Minäkin voisin kertoa vanhan jutun nuoresta miehestä, joka kerran näki metsänhaltian eikä sitten enään löytänyt rauhaa eikä rakkautta. — Ymmärrättekö, Irma, te olette ollut minulle sellainen metsänneiti, — olette joskus, elämäni parhaimpina hetkinä, katsonut syvälle sydämeeni. Miksi minun se katse pitäisi unohtaa! Se, joka hetkenkään on luullut omistaneensa teidän rakkautenne — hänelle ei muita naisia ole olemassa. — Ja nyt — jääkää hyvästi! (Menee, — seisahtuu ovelle ja katsoo taakseen, sulkee sen jälkeensä).
Irma (vaipuu tuolille, pää käsiin painettuna, istuu liikkumatonna, sähkösanoma putoo lattialle).
Äiti (tulee sisään): Irma, — mutta, Irma, rakas lapsi, mikä sinun on? Itketkö sinä, — ja nyt juuri, kun sinun kohta täytyy esiintyä. Koita toki rauhoittua! (Huomaa sähkösanoman.) Mikä paperi tässä on lattialla? Sähkösanoma! Ja Berlinistä! (Lukee) Irma, rakas lapsi! (Syleilee häntä.) Tiedätkö, mikä sinua odottaa, — olet kai lukenut? Tulevaisuus on edessäsi, suuri ja loistava ura, kukkia myöten olet sinä kulkeva! Irma, katsohan toki, mailma on auki sinulle, se ottaa avosylin sinut vastaan, sinä olet valloittava sen!
Irma (katsoo ylöspäin, heittäytyy äkkiä polvilleen ja painaa päätään äitinsä syliin): Äiti, äiti, jos sinä tietäisit, minkä mailman minä olen kadottanut!
LOMALLA
Hän istui rautatievaunun pienessä naisosastossa ja tuijotteli ulos ikkunasta, ei juuri maisemia katsoakseen, sillä ne olivat yksitoikkoisia ja ikäviä, — mutta päästäkseen katsomasta muihin matkatovereihinsa, jotka hänestä olivat vielä ikävämmät. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin vaunuissa, — istuessaan siinä selin toisiin. Avaroita, vihertäviä lakeuksia vilahteli silmäin ohitse, siellä täällä keskeytti niitä pieni kylä, tiilikattoisine rakennuksineen. Oli äsken satanut, ja kaikella oli tumma, kostea värivivahdus, — aurinko paistoi räikeästi hajoavista pilvistä.