Hän istui ja ajatteli, — tuumien itsekseen, ettei mikään ollut niin omiaan synnyttämään ajatuksia kuin juuri pitkät rautatiematkat. Tuo koko päivän paikoillaan istuminen, vaunujen hiljainen huojunta, pyörien tasainen kolina ja ikävät näkö-alat, jotka vaihtuvat nopeammin kuin panoraamassa, — sillä milloinka junat kulkevat kauniita seutuja? — kaikki se synnyttää omituisen tunnelman. Unohtaa kuuluvansa koko tuohon mailmaan, se on kuin jotain vierasta, ulkopuolella olevaa, jotain, mitä katselee ikkunalasin läpi, ja itse on vain kuin liikkuva piste avaruudessa. Ja sitä jää tutkimaan itseänsä, vajoo omaan pieneen, sisäiseen mailmaansa, kulkee siellä kuin löytöretkeläinen. Löytää ajatuksia, joista ei ennen ole tiennyt, muistoja, jotka on luullut unohtaneensa, mielikuvia, joilta jo aikoja sitten luuli siivet katkaisseensa.

Rautatiematkoja sanotaan yksitoikkoisiksi, — hänelle ne ainakin olivat vaihtelua. Hänelle oli uutta ja outoa se, että oli aikaa vaipua ajatuksiin, että sai istua näin kädet ristissä. Sillä kun hän kotona iltaisin palasi säännöllisestä konttorityöstään, oli hän väsynyt ja haluton, liian uupunut edes mitään ajatellakseen, — hän oli silloin istunut koko päivän korkean työpöydän ääressä, kirjoittanut numeroita ja taas numeroita sivut täyteen toisensa jälestä, yhteenlaskenut, vähentänyt ja kertonut ja kirjoittanut tulokset kauniilla, selvällä konttori-käsialalla sivujen alareunaan. Kun yksi kirja oli lopussa, ilmestyi heti sijalle toinen. Päivästä päivään, — vuodesta vuoteen, — aina samaa, ilman vähintäkään vaihtelua tai muutosta. Ja kun hän nyt kymmenvuotisen työ-ajan kuluttua oli pyytänyt kuuden viikon lomaa matkustaakseen Parisiin, oli isäntä näyttänyt yhtä hämmästyneeltä, kuin jos kirjoituskoneen olisi yhtäkkiä pistänyt päähän vaatia virkavapautta.

Hän ei sitä ihmetellyt. Hänestä itsestäänkin oli viime aikoina tuntunut, kuin olisi hän ollut muuttumaisillaan koneeksi, jäykistynyt tunteettomaksi, ajatuksettomaksi olennoksi. Numerot, jotka muodostivat hänen koko toimi-alansa, alkoivat tunkea hänen päähänsäkin ja järjestää siellä kaikki oman mielensä mukaan, säännölliseksi, kaavamaiseksi, työntäen pois kaiken, mikä oli vähänkään elinvoimaista tai tunteen tapaista. Oli kuin hänessä vuosi vuodelta olisi jotain kuollut ja kivettynyt, kuin olisi hän ollut puu, josta aina yksi oksa kerrallaan kuivettui. Toisinaan taas tuntui, kuin olisi hänessä sittenkin vielä löytynyt elämää, — kevät, joka väreili ilmassa, sai hänessä yhä jotain liikkeelle, pani kuin kuohumaan ja poreilemaan jotain, — hän taisi nauttia jokaisesta lämmittävästä päivänsäteestä ja ensimäisistä vaaleista vuokoista. Mutta se oli kaikki niin syvällä ja pakeni vuosi vuodelta yhä syvemmäs. Ei ollut aurinkoa, joka olisi sulattanut kovan kuoren, ei mitään hänen yksitoikkoisessa elämässään, joka olisi auttanut kehittymään hänessä sitä, minkä elämä ja ankara työ varhain oli surmannut.

Yksi halu ja toive hänelle kuitenkin aina oli jäänyt: päästä matkustamaan. Se oli hänellä ollut jo ihan nuorena, silloin kun se oli sula mahdottomuus toteuttaa. Mutta silloin ei ollut vielä mielikuvituksen siivet katkaistu, ja hän oli päästänyt sen vapaasti lentämään, ilman ohjaksia. Joka kevät oli hän ajatuksissaan tehnyt pitkiä matkasuunnitelmia, epämääräisiä ja etäisiä, — noita, joita melkein jokainen joskus muistaa suunnitelleensa, — hän oli samonnut halki koko avaran mailman, kyntänyt valtameren laineita ja ratsastanut karavaanissa poikki helteisen Saharan. Sitten sattui hän kerran kuulemaan Mendelssohnin sävellyksen "Hebriidit", ja siitä asti oli Fingalin salaperäinen luola alati hänen ajatustensa esineenä. Itsekään tietämättä miksi, hän yhä kuvaili mielessään sitä ikuista puolihämärää, joka siellä vallitsi ja laineitten kummallista, sointuista kohinaa murtuessaan basalttikallioihin…

Lopulta hän kuitenkin kyllästyi siihenkin ajatukseen, ja kahdeksantoistavuotiaan mielikuvitus, jota ei mikään pidättänyt, lähti löytöretkille. Mitä maista, jotka kaikki olivat nähneet, — eikö hän tuntenut valokuvista ja kertomuksista jo Schweizin ja Italian ikäviin asti? — uusia seutuja hänen piti etsiä, nähdä jotain, mitä ei kenenkään silmä ennen häntä ollut nähnyt eikä aavistanut…

Aikojen kuluessa olivat hänen matkatuumansa suuresti supistuneet, mutta itse halu oli jäljellä. Hän piti kiinni siitä ajatuksesta kuin ainoasta, mitä hänelle oli jäänyt kaikesta siitä, joka kerran oli kuohunut ja kukkinut hänessä, hän helli ja vaali sitä kuin äiti ainoata lastaan. Se oli ainoa, joka sai hänet vireille vielä, ja hän tunsi vaistomaisesti, että jos häneltä sekin mahdollisuus katoaisi, olisi hän samalla vajonnut jokapäiväisyyden tyhjyyteen, kadottanut viimeisenkin vivahduksen yksilöisyyttään, muuttunut numeroita kirjoittavaksi koneeksi, yhdeksi monesta.

Joka vuosi oli hän niukasta palkastaan tehnyt pieniä säästöjä, iloinnut niitten kasvamisesta ja mielemmin uhrannut monta mukavuutta ja huvia kuin koskenut niihin. Hän tahtoi ennemmin odottaa vuoden tai pari enemmän, kuin lähteä liian vähillä varoilla. Tiesi milloin hän sitten taas voisi semmoista matkaa tehdä, sentähden piti siitä tulla jotain ehjää ja kokonaista, muisto, joka valaisisi hänen lopun elämäänsä. Ja kun summa vihdoin oli täysi, ja hän oli sen nostanut pankista ja vaihtanut ulkomaanrahaan, — hänet valtasi utelias ja samalla kuin arka tunne katsellessaan noita seteleitä, hän ensin tuskin tohti niihin koskea. Sitten järjesteli hän niitä pakkoihin, katseli joka puolelta, käänteli ja koitteli, — leikki kuin lapsi… Ja kun hän ne kokosi käteensä, — hänestä tuntui, kuin olisi hän pidellyt siinä onneaan. Jotain kauan sitten elettyä ja tunnettua ikäänkuin vilahti hänen sielunsa ohitse, koskettaen sitä kevyenä ja lämpöisenä. —

Hän oli kokonaan vaipunut ajatuksiinsa ja muistoihinsa ja havahtui niistä vasta junan pysähtyessä Parisin asemalle. Saatuaan tavaransa kokoon, istuuntui hän ajurin vaunuihin; ne olivat suljetut eikä hän ikkunasta voinut nähdä muuta kuin katulyhtyjen tuikahtelevat tulet ja puotien kirkkaasti valaistut ikkunat. Mutta suurkaupungin melu se huumasi häntä. Hän kyyristyi vaunujen nurkkaan ja kuunteli, hänen ensimäinen tunteensa kaupunkien kaupungissa oli melkein pettymystä, avuttomuuden, yksinäisyyden, turvattomuuden tunne. Mutta hän karkoitti sen vakuuttaen itselleen, että seuraavana päivänä oli kaikki oleva toisin. Ja saavuttuaan asuinpaikkaansa, hän paneutui heti maata, nukkuen raskasta, syvää unta, ilman unelmia ja ajatuksia.

Hän heräsi siihen, että aurinko paistoi varjostimen lomasta huoneesen, pitkänä, kultaisena virtana, jossa tomuhiukkaset leijailivat ylös, alas. Hän ei heti muistanut, missä oli; — hänellä oli epämääräinen, himmeä tunnelma siitä, että oli sunnuntai-aamu kotona ja hän saisi rauhassa maata, tarvitsematta mennä konttoriin. Hän kiersi käsivartensa pään alle ja aikoi juuri nukahtaa uudelleen, kun kuuli askeleita ja oven pauketta käytävästä, jonkun kysyvän kelloa vieraalla kielellä ja toisen siihen vastaavan. Hän kohosi puolinojalleen ja hieroi unen silmistään, — muisti yhtäkkiä, missä oli.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti ulos, asemakartta kädessään. Kirkas valo, joka heijastui kivimuurien valkoisista riveistä, häikäisi silmiä, ja keväinen, aamuviileä ilma, joka toi tuoksuja mukanaan läheisestä Luxembourgin puistosta, se kuin huumasi, — hänen täytyi seisahtua ja vetää syvään henkeä. Sitten alkoi hän kulkea eteenpäin pitkin vaaleanvihreitä boulevardeja, hitaasti, ympärilleen katsellen. Häntä oudostutti ja huvitti kaikki, ihmisten paljous, myymälät loistotavaroineen, sanomalehtimyyjät, jotka kantoivat moniväristä taulua päänsä yläpuolella ja kimeällä, laulavalla äänellä huusivat: "La Patri-e, — La Patri-e!" Häntä ihmetytti, että niin monella vastaantulijalla oli vihko puksipuun oksia kädessään; sitten muisti hän, että oli palmusunnuntai, ja hänelle johtui mieleen hämäriä muistoja koulu-aikaisista huviretkistä ja harmaista, pehmeistä pajukissakimpuista. Hänen täytyi pysähdyttää pieni poika ja ostaa häneltä parilla sou'lla itselleen samanlainen tuoreen vihreä vihko, — poika hymyili hänelle, — luultavasti hänen vieraan ääntämistapansa tähden, — ja hän hymyili takaisin, tietämättä itsekään miksi. Sitä oli ilmassa, hymyä ja aurinkoa.