Hän kulki yhä eteenpäin, ilman mitään varsinaista päämäärää, uteliaana, tiedonhaluisena, nauttien kaikesta, katsellen kaikkea. Hän tunsi kummallisen vapautumisen tunteen, ikäänkuin olisi istunut kauvan pimeässä huoneessa ja sitten yhtäkkiä päästetty valoon ja valkeuteen, tahi kuin olisi hän kauan kulkenut helteisellä maantiellä ja sitten saanut hetkeksi heittäytyä vilpoiseen, kirkkaasen veteen.
Hän oli sivuuttanut Seinen kaarisillat ja saapunut Place de la Concordelle. Puistikossa oli penkkejä, ja hän istuuntui yhdelle, nojautuen sen selkälautaa vasten.
Hän istui ja katseli. Edessä hiekkakentällä heitteli joukko koulupoikia palloa, he olivat paitahihasillaan, kartut kädessä, — nopeita liikkeissään, koko sielullaan leikissä kiinni. Etelän vilkkaita, tulisia lapsia.
Hän katsoi eteenpäin ja näki Parisin avautuvan edessään, äärettömine perspektiiveineen, — hienona, loistavana, suloa täynnä kuin salongien kaunotar, jonka piirteissä ei löydä ainoatakaan epäsäännöllisyyttä. Hän näki Napoleonin voitonkaaren kaukana kaareutuvan, peittyneenä kuin hienoon violettiharsoon, keveään sumuun, joka ei kirkkaimmallakaan ilmalla jätä Seinen kaupunkia, joka tasoittaa rajapiirteet ja pehmentää muodot, antaen kaikelle satumaisen, haaveellisen leiman. Ja vierellä solisi suihkulähde, jota häikäisevän valkeat marmoripatsaat reunustivat; sen vesi kimalteli ja leikki taittuvissa auringonsäteissä!
Hän istui ja uneksi. Hänestä tuntui, kuin olisi joku hiljaa koskettanut jotain kauan vaiennutta kieltä hänen sielussaan, ja kuin se olisi alkanut soida, — soida kuin kaukainen, etäinen kaiku siitä keväisestä, valtavasta laulusta, joka kerran oli soinut hänen sydämessään.
Hän hymyili pientä alakuloista hymyä. Se on sentään kumma kapine, — se sydän, — aina valmis kukkimaan uudelleen, kuten Jerikon ruusu, aavikon kasvi, joka vuosikaudet voi kestää kuivuutta ja sitten taas sateen tultua tuoksuu ja viheriöi.
Hän nousi, katsoi vielä kerran ympärilleen ja lähti kotiinpäin, tehtyään pitkän kierroksen rantoja myöten. Hän oli kuin huumauksissa, — Parisi oli valloittanut hänet yhdellä näkemällä.
Se elämä, joka hänelle nyt alkoi, — niin peräti erinlainen kuin hänen entinen, tavallinen olonsa, — se tempasi hänet mukaansa kokonaan. Hänelle, — työorjalle — oli jo outoa ja uutta tämä täydellinen vapaus ja riippumattomuus, se, että itse saisi päättää ja määrätä jokaisesta hetkestä, sai olla ja mennä, miten tahtoi. Hän oli kotona tottunut kääntelemään joka penniä, säästämään missä suinkin voi ja kieltämään itseltään monta elämän pienistä nautinnoista, — niistä, joita tuskin huomaa, kun ne löytyvät, mutta joitten puute heti tuntuu, — jotka tekevät elämän yksitoikkoisuuden siedettäväksi, ovat kuin maustimet arkiruo'assa. Nyt sitävastoin oli hänellä ensi kerran eläissään kyllin rahaa eikä hän aikonut säästää. Hän oli ollut kauan janoissaan, nyt tahtoi hän juoda pohjaan asti.
Hän, joka kotikaupungissaan tuskin sateellakaan käytti raitiotietä, vaan ennemmin käveli pitkän matkan konttoriinsa saakka viittätoista penniä säästääkseen, hänellä oli nyt jokapäiväisenä huvina vuokrata tunniksi tai pariksi sametilla sisustetut vaunut uljaine parihevosineen ja ajella pitkin katuja, joitten tasaisella puupeitteellä pyörät luistavat kevyesti kuin lattialla. Hän, joka kotona oli tottunut syömään suurukseksi pari kuivaa voileipää, jotka paperissa vei mukanaan, hän iloitsi kuin lapsi hienoista aamiaispäivällisistä monine ruokalajineen, ostereineen, banaaneineen, — kaikesta siitä, mitä alati kekseliäs Parisi voi tarjota. Hän tunsi omituista huvia antaessaan juomarahoja, hän nautti vastaanottajien kiitollisista katseista ja siitä tunteesta, että kerrankin sai antaa eikä aina ottaa vastaan.
Kevät, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä, kevät joka lämpimänä tuulena kulki yli vihertävien ketojen, ja tuoksui kastanjien vaaleissa kukkatertuissa, — se valtasi hänet, — voimakkaasti ja välittömästi kuten ennen muinoin. Hän muisti eläneensä ajan, jolloin hän ikäänkuin tunsi joka värähdyksen luonnossa myös itsessään, jolloin jokaisen kukan ja lehdykän keralla, jonka kevät kohotti, myös aukesi, nousi kukalle jotain hänen sielussaan. Hän tunsi jotain samankaltaista nyt, — ei niin selvänä ja itsetietoisena kenties, — mutta kuitenkin… Se oli vanha, tuttu tunne, joka hiipi hänen sydämeensä avatessaan ikkunan ja nähdessään talon takaisessa puutarhassa syreenin kukkivan ja viiniköynnöksen kiertelevän pitkin korkeaa, päivänpaahteista muuria… Ja kun iltasin hämärän tullen, joku viereisessä talossa soitti viulua, ja sen ääni valittavana, hienona, hivelevänä tunkeutui hänen luokseen, — hän taisi tuntea samaa unelmoivaa, epämääräistä kaipausta kuin aikoja sitten…