Hänellä oli luonteessaan, — kuin pohjasävelenä, — niin paljon hienoa, runollista, kaikelle kauneudelle herkkää, joka ei koskaan ollut saanut kehittyä ja muodostua. Hän oli kyllä aina tuntenut sen olemassa-olon, mutta kun hän ei milloinkaan löytänyt sille mitään ilmaisumuotoa, oli hän sen sulkenut sielunsa syvimpään, kätköön vierailta silmiltä. Hänellä ei ollut mitään talentteja eikä lahjoja, joissa hän sen olisi voinut esille tuoda, ja jos niitä olisi ollutkin, ei hänellä kuitenkaan olisi ollut varaa eikä aikaa niitä edistää.
Täällä sen sijaan kaikki se kehittyi yhtäkkiä ja kuin itsestään. Häneltä putosi peite silmiltä, hän sai ne äkkiä auki sille suurelle kauneusmailmalle, joka häntä ympäröi. Hän taisi tuntikaudet kulkea Louvren museoissa, vaeltaen salista toiseen kuin läpi moniosastoisen temppelin, — hänen olisi tehnyt mieli panna kätensä ristiin, seisoa ja ihailla keskellä tätä taiteen pyhäkköä. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi koskaan käsittänyt eikä tuntenut itseänsä ennenkuin nyt. Ja kuin hän nyt ensi kerran eläissään olisi ollut omalla alallaan, siinä ilmapiirissä, johon hän oikeastaan oli luotu ja asetettu.
Kun se ajatus kerran oli syntynyt hänessä, ei se myöskään enään jättänyt eikä poistunut, se seurasi häntä alati, kasvoi ja selveni. Kun hän ajeli Boulogne-metsässä hienoston kävelyaikana ja näki suurkaupungin ylimysnaiset loistavissa, värikkäissä puvuissaan, sulavina, kevytkäyntisinä, — hänestä tuntui, kuin olisi hän oikeastaan syntynyt yhdeksi niistä. Kuin olisi hänen oikea paikkansa ollut salongeissa, joitten permantoja turkkilaiset matot peittävät ja pöytiä sèvreläiset vaasit koristavat, — siellä olisi hän kulkenut kepeänä kahisevassa silkkipuvussaan, jaellut hymyjä ja vastaanottanut ihailua. Kaikki se, mikä oli kaunista hänen sielussaan, se olisi vapaasti saanut kehittyä, hän olisi luonut ympärilleen oman kauneusmailman, hienon ansari-ilmaston, jossa olisivat viihtyneet harvinaiset kasvit.
Kaikki hänen aikaisimman nuoruutensa monet halut, toiveet ja pilviä pitävät mielikuvat, ne uudistuivat, ne heräsivät, mutta vaativampina ja selvempinä. Ja niitten rinnalla kehittyi toinen tunne. Keskellä huveja ja iloja, keskellä tyytyväisintä tunnelmaa, taisi hän äkkiä tuntea kuin tyhjyyttä, kuin pistoksen sielussaan. Hän, joka ennen oli elänyt elämäänsä päivästä päivään, täynnä resignatsioonia ja alistumista, hänessä alkoi hitaasti kasvaa jotain katkeruuden tapaista. Katkeruutta elämää kohtaan, joka oli pannut kehittymisen siemenen hänen sydämeensä, mutta riistänyt siltä kasvamisen mahdollisuuden, joka oli synnyttänyt hänessä sammumattoman tulen, mutta tukahuttanut sen polttavaksi kipinäksi tuhan alle. Joka oli tehnyt hänestä köyhän konttoristin, mutta antanut hänelle taiteilijasielun kaikkine eri vivahduksineen. Ja hänellä oli hämärä tunne siitä, että hänen elämässään oli jotain hukkaan mennyttä ja pirstaleista ja ettei hänestä koskaan ollut tullut sitä, miksi hänellä kuitenkin oli edellytykset.
Toisena hetkenä hän sen kuitenkin karkoitti jonkinmoisella mielenkeveydellä, joka oli hänelle synnynnäistä. Miksi katkeroittaa moisilla ajatuksilla tätäkin lyhyttä kevätaikaa? Nythän hänellä oli tilaisuutta, hänen täytyi ja hän tahtoi sitä käyttää, korvata, mitä vuosikaudet olivat laiminlyöneet. Hän tahtoi pidentää oloaan niin kauvas kuin mahdollista, pitää kiinni jokaisesta päivästä ja hetkestä. Hänen täytyi koota kuin pää-oma, elinvoimaa, nuorteutta, kevättä, — jonka korot sitten riittäisivät käyttää pitkäksi aikaa.
Hän oli ollut viikon päivät Parisissa, oli taas sunnuntai, ja hän oli päättänyt lähteä huviretkelle Saint-Cloud'iin, ulkopuolelle kaupunkia.
Pieni matala höyryvenhe, joka halkoi Seinen mustanharmaita aaltoja, oli täpösen täynnä väkeä, luultavasti enimmäkseen pyhäpukuista työläiskansaa, ompelijattaria, puotilaisia, kenties konttoristeja, — hän hymähti itsekseen, — jotka olivat päättäneet täysin määrin nauttia ainoasta vapaapäivästään ja keväästä. Nuoria tyttöjä, kalpeita, hieno-ihoisia suur-kaupungin lapsia, sirovartaloisia ja tummatukkaisia, — vaikea olisi heti ollut määritellä, mihin säätyluokkaan he kuuluivat. Vaatteet sulivat vyötärön ympäri yhtä pehmeästi kuin kenen hienon neidin tahansa, — ne olivat vaan huonompaa kangasta ja kenties ommeltu myöhäisinä iltahetkinä muun työn päätyttyä. Heillä näytti olevan hauska sydämen pohjasta, seisoivat kumartuneena laiteen yli, tekivät pieniä huomautuksia kaikesta, huudahtivat ääneen ja sitten nauroivat…
Hän katseli katselemistaan koko tätä joukkoa, — tuntien omituista myötätuntoisuutta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut sukua sen kanssa, samaa heimoa hänkin. Hän oli myöskin tullut iloitsemaan pyhäpäivästään, kuten hekin, — jos se olikin kuusiviikkoinen, se ei muuttanut paljoa asiaa… Ja kuten hekin, oli hänkin jonakuna päivänä heräävä taas työhön, yksitoikkoiseen, koneelliseen.
Laiva pujahteli toisen kaarisillan alitse toisen jälestä, ja Saint-Cloud'n metsäiset kukkulat alkoivat tulla näkyviin. Hän nousi mennäkseen keulaan paremmin nähdäkseen, kun hänen katseensa sattuivat matkustajaan, joka istui yksinään sohvan nurkkauksessa. Se oli keski-ikäinen mies, kasvot kalpeat ja laihat, silmät syvällä ja niitten ilmeessä jotain väsynyttä ja sairaalloista. Hänellä oli yllään päällystakki, joka leudosta ilmasta huolimatta oli napitettu kaulaan saakka. Hän ei näkynyt katselevan muita eikä puhelevan kenenkään kanssa, tuijotti vaan rantamaisemia, jotka laivan kulkiessa liukuivat ohi.
Miehen kasvojen tavaton sairaalloisuus herätti hänessä ohimenevän säälin tunteen, mutta tuskin oli hän ehtinyt kääntää pois katseensa, kun siihen sekaantui jotain muutakin. Kun hän vaan ei olisi nähnyt noita kasvoja ennenkin, — mutta missä? Niissä oli jotain niin tuttua, — samalla kuitenkin vierasta…