Hän tuli kuin levottomaksi, jännitti ajatustaan, koitti muistutella… Hän kuin hapuili ajatusta, joka yhä pakeni ja väistyi… Sitten katsahti hän vielä kerran taakseen, — mies oli noussut ja seisoi häneen katsellen, tarkasti, tutkivasti, kummastuneena…
Hän kääntyi poispäin melkein harmissaan, tuntien heikosti punastuvansa. Samalla toi tuuli hänen jalkojensa juureen pienen kukkakimpun, joka varmaankin oli pudonnut jonkun rinnasta. Hän otti sen ylös veteen heittääkseen ja katsahti siihen sivumennen, — puoleksi rikkipoljettuja tummia kevätorvokkeja… Se, itsessään mitätön tapaus, se avasi kuin sulun, — hänelle tulvahti äkkiä mieleen joukko muistoja, — hän ei olisi voinut selittää, mistä ne tulivat eikä minkätähden, jos hän tahtoi tai ei, täytyi hänen niitä ajatella… Itsekään tietämättä miksi, muisti hän yhtäkkiä nuoruutensa aikuisen rakkaussuhteen, yhden noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä, — sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan täytetty. Mutta se oli ollut hänen ensimäinen suuri pettymyksensä, jota sitten muilla aloilla oli seurannut monta muuta… Se oli ollut hänelle kuin sisäänpääsötutkinto elämän moniluokkaiseen kouluun…
Laiva oli pysähtynyt Saint-Cloud'n laiturille. Hän odotti hiukan taampana, antaakseen pahimman tungoksen mennä ohitse, kun kuuli jonkun kysyvän laivan takaisin lähtö-aikaa kapteenilta. Puhujan ulkomaalainen äänensointu veti hänen huomiotaan, hän kääntyi hiukan ja huomasi taas seisovansa silmätysten äskeisen matkustajan kanssa. Tutunomaisuuden tunne valtasi hänet vielä selvempänä kuin ensi kerralla, — hän aikoi juuri sanoa jotain, kun herra hiukan epäröiden vei käden hatulleen ja kohotti sitä. Se käden liike, — se selvitti hänelle kaikki, hän muisti sen vanhastaan, — kuinka hän ei ollutkaan heti tuntenut, hänhän se oli, Leo Vidner, — sama jota hän juuri oli ajatellut…
"No, mutta, sitä minä tuumin koko ajan, — tuo on neiti Borg, vaikka mikä olkoon! Ja te — tunsitteko te minut heti?"
Vidner oli puristanut hänen kättään, he kulkivat yhdessä laituria myöten ylöspäin, — hän puhui iloisella, kevyellä äänellä, kasvojen väsähtänyt ilme koko joukon vilkastuneempana.
"En heti!" hän hymyili, "te olette paljon muuttuneet viime näkemältä."
"Niin, sen minä kyllä uskon. Mutta sitä ei voi sanoa teistä, — ei tosiaan. Tietysti parisilaistunut kuitenkin", hän lisäsi kohteliaasti. "Kuinka kauan te olette ollut täällä?"
"Vasta yhden viikon". Hänestä tuntui omituiselta, ettei sitä aikaa vielä ollut pitemmältä, siihen oli jo mahtunut niin paljon.
"Viikon vain! Sitten minä voin lukea itseni täysi ranskalaiseksi teidän suhteenne. Minä olen ollut Parisissa jo, — odottakaapas, — niin, huomenna tulee ummelleen neljä kuukautta. Pitää ruveta tuumimaan poislähtöä jo".
"Te olette stipendimatkalla?"