"Niin, minä sain tämän vuotuisen säveltäjä-apurahan. — Ja te", — hän katsahti sivulta vierustoveriinsa, — huvittelemassa, vai kuinka?
"Niin, — uskotteko, että siinäkin voi olla työtä tarpeeksi!"
"No, tietysti". Vidner heilutti kävelykeppiään. "Sepä todella vahinko, että minun jo luultavasti huomenna pitää lähteä pois, muuten olisin tarjoutunut teidän oppaaksenne. Minä täällä jo vähin tunnen kaikki paikat, — olen kai jo kolmatta kertaa Seinen rannoilla. Vaan kuulkaa", hän pysähtyi äkkiä, "te olette tietysti nyt matkalla puistoon, vai kuinka? Ette suinkaan paheksu, jos minä teen seuraa?"
"Minä rakastan sitä puistoa", Vidner jatkoi vastausta odottamatta, — "näin keväällä varsinkin, kaikkine eri värivivahduksineen. Ja niin hiljaista kuin siellä on, — äänetöntä ja yksinäistä".
He kääntyivät kadulle, joka vei puiston portille. Hän käveli hitaasti, oli nostanut harson silmiltään, lämmin tuuli hiveli kasvoja, — hänen olisi ollut hyvin vaikea sanoa, mitä hänen mielessään oikeastaan liikkui. Hän ei ollut nähnyt Vidneriä siitä kesästä asti, jonka he olivat viettäneet yhdessä, mutta kuullut puhuttavan kyllä, — useinkin. Vidner oli säveltäjä, jonka nimeä alati mainittiin, häntä pidettiin lupaavana, originellina, itsenäisenä. Viime aikoina oli tosin alkanut kuulua ääniä, jotka väittivät, ettei hän ollut edistynyt niin suuressa määrin kuin toivottiin, että hänen kehityksensä oli jäänyt kesken… Ja sitten oli hän kuullut kerrottavan hänen tulleen kivulloiseksi, — jokin vika keuhkoissa hänen muistaakseen… Hän oli seurannut kaikkea sitä omituisella mielenkiinnolla, — ensi vuosina oli se häneen aina koskenut kipeästi, koskettanut arkaa kohtaa, joka ei oikein ottanut parantuakseen, — mutta aikojen kuluessa oli se vähitellen arpeutunut, hän oli tottunut muistamaan kaikkea tyynesti ja resignatsioonilla, katsomaan välttämättömyydeksi ja luonnolliseksi kehitykseksi sitä, mikä hänestä kerran oli tuntunut äärettömältä vääryydeltä ja kovuudelta.
Hän kuunteli hajamielisenä Vidneriä, joka jutteli vilkkaasti ja huolettomalla tavallaan. Hän tunsi niin hyvin tuon äänen kaikkine värähdyksineen, lyhyen matalan naurahduksen ja omituisen tavan vetää henkeä keskellä lausetta, — se oli kaikki jäänyt hänelle mieleen menneiltä ajoilta. Mutta hänestä ei tuntunut lainkaan kummalta eikä sattumuksen oikulta kuulla sitä nyt taas, niin pitkä aika kuin siitä oli vierinytkin, — päinvastoin, se ikäänkuin liittyi siihen tunnelmaan, joka koko ajan oli vallinnut häntä Parisissa, — se kosketti samoja kieliä, kuten kaikki muutkin, mikä hänessä kuin kertauksena entisyydestä oli herännyt.
He olivat saapuneet puistoon, jonka varjoisat käytävät houkuttelevina ja vilpoisina pujahtelivat sinne tänne, kuin piilosta leikkien. Satavuotisten lehmusten ja plataanien tuuheat lehvät sulivat yhteen holvikatoksi pään ylle ja putosivat pehmeinä, vihreinä verhoina sivuilla, kuin alas lasketut uutimet. Lämpöisen kosteassa, tyynessä ilmassa niitten alla oli jotain raukaisevaa ja unettavaa.
He olivat tulleet suihkulähteen luo ja istahtaneet sen viereiselle ruohosohvalle. Vesi ei ollut käynnissä, vaan kuin sekin uneksi, liikkumatonna, vihreänä, liejuisena, — suurilehtinen muratti kierteli tummana ja kiiltävänä mustunutta marmori-allasta.
Äänettömyys, joka vallitsi luonnossa, oli hetkeksi tarttunut heihinkin, sitten keskeytti nainen vaiti-olon.
"Oletteko tehnyt paljon sävellystyötä Parisissa?" hän kysyi.