Se oli hyvin tavallinen ja luonnollinen kysymys, — hän sen melkein enemmän teki kohteliaisuudesta ja ylimalkain jotain sanoakseen. Vidnerin suupielet värähtivät hermostuneesti, häneltä katosi silmänräpäyksessä kevyt huolettomuuden hymy kasvoista, niihin ilmestyi samassa kärsinyt, kulunut piirre.
"Teillä on hyvä oikeus tehdä se kysymys", — hän hitaasti vastasi, — "ettekä te muuten ole ensimäinen, joka sen tekee. Neljän kuukauden työ-aika, — voisihan sitä todella jo odottaa jotain. Ja sitä ne kai odottavatkin siellä kotona!
"Minä en ole säveltänyt kerrassaan mitään", hän kiirehti lisäämään, — "en mitään, en edes laulun pätkääkään. Jonkun vanhan sävellyksen sovitin uudestaan pianolle, — siinä kaikki. Näettekö, että olen sangen suora", hän hymähti.
"Inspiratsiooniko on puuttunut?" Hän kysyi sen taas vain jotain sanoakseen.
Vidner teki väistävän liikkeen kädellään.
"Inspiratsiooni? No niin, — kenties sekin, — tahi toiselta puolen, olisi kai sitäkin löytynyt, jos se yksin riittäisi. Minä olen näettekös, ollut sairaana, — siinä pääsyy on".
Hän katsahti ylöspäin ja kohtasi Vidnerin katseen, — säälin tunne valtasi hänet äkkiä. Oli kuin hän nyt vasta oikein olisi huomannut, kuinka sairailta nuo kasvot näyttivät.
"Sairaana?" hän kertasi. "Oikeinko vuoteen omana?"
"Sitä myös. Makasin kuumeessa kokonaisen kuukauden, — vilustumista vai mitä lie ollut".
Vidner kertoi sitä kuin ulkoläksyä, samaten kuin kerrotaan vastenmielisiä asioita, joita kuitenkin usein on pakko ajatella.