Ja kaiken aikaa, koska tätä kamppailua kesti, askartivat hänen ajatuksensa sangen usiasti kuoleman katveessa, niinkuin hän olisi ennenaikaisen ja murheellisen kuolemansa edeltäkäsin aavistellut. Sillä kaikki oli hänelle niinkuin enteitä ynnä tunnustähtiä täynnänsä, joista hän merkkejä ja varoituksia otti ja niitä omaan kohtaansa sovelti.
Niin hän taisi huomenella herätessänsä sanoa miehellensä Priidikille:
»Huuhkaja huusi yöllä korkiassa koivussa, — mitäpä se tiennee?»
Elikkä hän sanoi:
»Mustat muurahaiset tulivat portaan raosta ja kulkivat yli kynnyksen, — ei se toki hyvää tiedä.»
Eikä hän näille puheillensa niitäkään vastaukseksi odottanut, vaan omaksi huojennukseksensa hän ne saneli.
Mutta yhtenä päivänä hän tuli metsänlaidasta ja sanoi:
»Minäpä näin tänään metsässä merkillisiä: kalmanperho oli keltaisella hiedalla katajaisten keskellä. Niin sillä oli mustat siivet, niinkuin Pühalepan papin paras messukasukka, mutta reunat hunajankultaa ja pilkut taivaansineä. Kukapa nyt kuolee?»
Mutta Saatanan ja noituuden nuoli, joka häneen oli sattunut, näin jo salaa myrkyllänsä hänen mieltänsä hämmensi, niin että Daimonit ynnä heidän Herransa kanssa Helvetissä ratki riemastuivat, sillä heidän saaliinsa oli saarroksessa, ja voitto läsnä.
Niin Juhannuksen aikaan tapahtui, että Priidik metsävahdin oli mentävä kahdeksi vuorokaudeksi Emasteen halkolaivaa kuulostamaan, ja Aalo jäi yksin kotiin tyttölapsensa Piretin, yhden vanhan apuvaimon ja vähän paimenpojan kanssa.