Vaan hän myötämielin heitti henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Daimonin haltuun ja häneltä opastettaa.
Eikä edes hänen viattoman lapsensa vaikerrus häntä pidättää tainnut, sillä hän oli umpikuuro kaikelle muulle paitsi susien kutsulle.
Niin hän riisui kengät jalvoistansa, sillä oli jo myöhä, ja maassa vahva yökaste, ja näin lähti avojalvoin pitkin karjapolkuja suota kohden, jonne oli lähestulkoon kolme Ruotsin virstaa.
Vaan nämä polut olivat karjan polkemia ja kulkivat ristiin, rastiin, ja sydän liikahteli niinkuin lintu hänen rinnassansa.
Mutta tovin aikaa kuljettuansa Aalo saapui suuren suon laitaan, joka oli kukkivista suopursuista ja suomuuraimista sekä jäniksenvilloista niinkuin valkian sauhun sisällä. Eikä kuulunut tänne asti enää kylältä ei kukon kiekuna eikä koiran haukku, eikä myöskään pyhäisin kirkonkellot.
Ja suolla oli niinkuin sata silmää, hetteiden välissä, jotka kaikki tuijottivat tummin kalvoin ja vaieten tätä nuorta vaimonpuolta, joka yöllä vaelti.
Mutta Aalo hyppeli mättäältä mättäälle, ja vaivaiskoivujen vesat ynnä karpalojen lonkerot takertuivat hänen hameensa palteeseen, niinkuin kiinnipitäen.
Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä.
Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilahutti sitä kolmasti yli suonsilmän.
Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niinkuin sininen liekki.