Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.
6.
Niin tänä valkiana Juhannusyönä Priidik metsävahdin Aalo, vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.
Sillä tuskin hän oli ihmismuotonsa suden hahmoon vaihtanut ja susien seuraan liittynyt, niin jo sudetkin jättivät suosaaren ja alkoivat joukolla juosta halki korpien, hietanummien ja rahkasoitten luoteista kohti, Kõpuun ja Kõrgessaareen päin, Aalo heidän mukanansa.
Ja hän tunsi itsensä ynnä maailman ympärillänsä ratki muuttuneen, ja kaikki oli uppo-uutta, niinkuin hän olisi sen ensi kertaa ruumiillisilla silmillänsä selittänyt, samalla muotoa niinkuin esiäitimme Eva, koska hän Paratiisissa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta kärmeen käskystä omenan söi.
Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan hän kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen.
Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajut tosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsän elävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin elikkä metson ja vielä lisäksi siilin sekä jäniksenkin.
Mutta koska he yksinäisen metsätalon yöllisessä juoksussansa sivuuttivat elikkä kylää kaukaa kaartivat, niin tuli sieltä niinkuin uusien ja erinomaisten hajujen tulva, joka pani hänen verensä kiivaammin kiertämään, sillä hän oli tuntevinansa uuhien ja vohlien ja nuorten varsojen sekä raavaskarjan hajun, ja se pyörrytti häntä, niinkuin olisi veren villinnyt, että hän nyt suden heimoa oli.
Ja vielä muudan haju uhosi heitä vastaan niinkuin uhaten metsätalojen tanhuvilta, ja se oli outo, voimallinen ja peloittava, niin että hän tunsi uuden sudensydämensä rinnassansa hetkeksi hätkähtävän. Hän näki silloin muittenkin susien, sisartensa ynnä veljiensä, seisahtuvan juoksussansa, vainuuvan ilmaa ja taas kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin kiitävän, niinkuin olisi tästä hajusta uhonnut surmaa ja kuolemaa, ja se tietänyt verivihollista.
Sillä niinkuin kärmeen, sen vanhan madon, ja ihmisen, niin on myös Luoja säätänyt ikuisen vihan suden ja ihmisen välille, että heidän pitää toinen toistansa vainoaman.