»Valber on tänä aamuna vesikokeessa kellunut pinnalla kepiästi niinkuin rasvahanhi elikkä kaisila, vaikka molemmat kädet ja jalat oli ristiin köytetty, ja koska senperästä pyöveli hänen peukalonsa kruuveihin kiristi, on hän tunnustanut sutena juosseensa ja Loksperillä käyneensä. Niin musta mies oli tullut hänen tykönsä metsässä, ensin heinäauman hahmossa, mutta senjälkeen saksain vaatteissa, koska hän parastaikaa luutia teki, ja on hänelle makiaista juurta syötäväksi tarinnut, joka ensin maistui hänen suunsa laelle imelältä niinkuin linnunmesi, vaan sitten karvaalta niinkuin pirunpihka, ja on mies senjälkeen hänelle myyränkolosta kiven alta sudenvyön antanut.»
Vaan koska Aalo Valberin nimen kuuli, niin hänen katsantonsa hetkeksi niinkuin kangistettiin, ja hän miehiin selin kääntyi.
Niin Priidik metsävahti tähän sanoi:
»Nämä ovat tosin murheellisia asioita kristityn korvan kuulla, mutta vielä on Suuremõisan kreivillä haapapuuta metsissänsä Loksperin velhoin varalle. Vaan oletkos, krouvari, koskaan sudenvyötä nähnyt?»
Niin Haavasuon krouvari vastasi:
»Kuullut olen, vaan nähnyt en. Mutta tehty se on toisen kerran metsänhallin, vaan toisen kerran hirtetyn nahasta, ja siihen kuvattu kaksitoistakymmentä taivaan tähtikuvaa. Ja se kiinnitetään mukamas ihmisen uumille soljella, jossa on seitsemän paljinta, mutta jos yhdenkään palkimen avasit, niin taikakin laukesi.»
Niin Priidik metsävahti sanoi:
»O, tätä perisynnin pinttymystä! Vaan toiset taas hokee, ettei ole tarvis muuta kuin kolmasti kontata puun juuren alitse elikkä kolmasti kiven ympäri juosta, loihdut lukien, ja jo ihmissusi valmis.»
Niin krouvari tähän vielä sanoi päätänsä pudistellen:
»Koska Valberia roviolla ja tulensurmalla uhattiin, niin on hän vielä sanonut: jos minun pitää roviolla palaman, niin totisesti pitää vielä toistenkin kanssani palaman. Vaan mitäs tainkaltainen sana tietää? Eiköstä sitä, ettei Valber ole ainokainen ihmissusi Hiidenmaalla, vaan hänen siskojansa vielä vapaina juoksentelee?»