Vaan Aalo vastasi sangen säyseästi, niinkuin hänen tapansa oli:
»Iskin nilkkani kaivolla teräväiseen kivensyrjään, ja katso! se siitä verta vuotaa.»
Ja hän repi aivinaisen kankaankaistan, sillä haavoittuneen jalkansa sitoen, niin että verenvuoto tyrehtyi, eikä heillä ollut sen enempätä puhetta siitä tällä erää.
Vaan Aalon ympärillä oli yhäti niinkuin taikakehä, täynnä noituuden ja
Saatanan salaisuutta, jota ei vielä kukaan ollut katkaissut.
8.
Mutta yhtenä yönä elokuussa, ei kauvan tämän perästä, koska jo elonkorjuu oli läsnä, ja yöt pimenivät, heräsi Priidik metsävahti vuoteellansa, että vilu puistatti häntä. Vaan koska hän aikoi sudenvällyihin käsiksi käydä, niin hän havaitsikin olevansa yksin ja vaimonsa Aalon sijan tyhjäksi vierellänsä.
Niin outo väristys kulki hänen sielunsa läpitse, niinkuin varjo kulkee huoneen läpitse, niin että se hetkeksi pimennetään, ja hän kolmasti siunasi ja sanoi:
»Olkoot Herra ja hänen P. Enkelinsä hänen vartiansa, ettei hänellen mitäkään vahinkoa tapahtuisi, ei ruumiin, ei myös sielun, sillä hän on tosin särkyväinen niinkuin kallis klasi, vaikka hänen ruumiinsa onkin nuori ja vahva.»
Mutta uni ei enää koskettanut hänen luomiansa, vaan hän silmät selkoselällänsä valvoi, vartoen, koska hänen vaimonsa Aalo palajaisi.
Niin vihdoin kukko kotipihalla lauloi, vaan kohta senperästä naapurin pihamaalla, ja vielä kolmas kauvempana yhdeksi merkiksi, että yö oli kulunut, ja aamu läsnä.