Niin Pühalepassa ja samoin Keinassa ja Emastessa ja vielä etäämpänä Reigissäkin alkoi karjaa kadota laitumelta, ja yhä usiampia lehmiä sortua suohautaan, niinkuin olisi näkymätöin väki heidät hetteeseen vetänyt, vaikka paimen vieressä seisoi. Eikä heitä enää millään väellä saatu suomudasta nostetuksi, vaikka sarvista ja köysien kanssa kiskottiin, vaan heidän sorkkansa olivat suohon niinkuin kiinni juuttuneet noituuden mahdista, joka heitä alaskäsin veti. Ja samalla muotoa alkoi usiammilla paikkakunnilla lehmien maito muuttua tuiki ihmeellisellä ja murheellisella tavalla, niin ettei se enää ottanut pysyäksensä yhdessäkään astiassa, olipa se puukehlo elikkä savikruukku ja fati, vaan se heti alkoi pahentua ja mädätä ja oli eläviä toukkia ja sisiliskoja täynnänsä, niinkuin sen ylitse olisi kirot luettu.
Ja monta muutakin merkkiä Saatanan ja noituuden mahdista taidettiin tähdellepanna kristikansan kauhistukseksi.
Niin oli Suuremõisan vallassa yksi miehinen mies niin pahasti riehaantunut, että luuli kussakin katajapehkossa ilmielävän pirun piileskelevän, eikä ennen tosin raivostansa rauhoittunut, ennenkuin paljas miekka ynnä tikari oli pantu hänen ristiluillensa.
Ja vielä synnytti yksi lehmä Värssun kylässä härkävasikan, jolla oli kaksi päätä, mutta koipia kolme paria kahden puolen niinkuin koppakuoriaisella.
Niin niitä oli paljon Hiidenmaalla, jotka kaikessa tässä menossa vain tunnustähden näkivät, että yksi kadotettu ihmislapsi susien seassa viipyi, metsänpetojen kanssa kanssakäymistä pitäen, ja näin kristityn velvoitukset sekä armo-osallisuuden unhoittaen.
Sillä jo varhaissyksyllä alkoi kiertää huhuja, että Sudenmorsian oli näyttäytynyt siellä täällä yksinäisille eränkävijöille, jotka Kõpun korpiin eksyivät. Vaan ei yksikään heistä ollut nähnyt häntä läheltä eikä kiireestä kantapäähän, vaan ainoastansa väläykseltä, niinkuin päivänsäde metsässä läikähtääpi ja taas katoaa. Ja useimmiten hän oli ollut tosin ihmishahmossansa, mutta toisen kerran myös sutena, ja näin hänet oli nähty milloin laitumella karjan läheisyydessä, milloin metsissä ja soilla, mutta ei milloinkaan ihmisasumusten läheisyydessä, sillä niitä hän kaihti. Niin muudan hylkeenpyytäjä, joka elokuussa oli ammuskellut hylkeitä luodoilta, sanoi Kõrgessaaren rannassa vedenrajassa äkänneensä niinkuin nuoren hylkeen päivää paistattavan, vaan yhtäkkiä tämä mukamas vedenelävä olikin pystyyn ponnahtanut ja metsään hävinnyt, niin että hän tiesi Sudenmorsiamen nähneensä. Mutta monet metsänkävijät olivat pahasti pettyneet, sillä he olivat luulleet Sudenmorsiamen punaisten hiusten puitten lomasta puuntavan, vaan lähemmäksi tultuansa huomasivat ne hongan kyljeksi elikkä palaneeksi katajaksi. Elikkä he taas erhettyivät suon valkotuohista koivua yhden vaimon valkiaksi varreksi kuvittelemaan.
Niin monikahdat nuoret miehet Pühalepan kylistä koettivat useampaan erään ajaa takaa Sudenmorsianta opetettuin ajokoirain kanssa, niinkuin sutta elikkä kettua ajetaan. Mutta vaikka koirat vainusivatkin hänen jälkensä ja hänet juoksujalalle saivat, ei häntä kuitenkaan tavoitettu, sillä hän oli väleä jalvoistansa, ja Diabolus sylvarum elikkä Metsän Henki varjeli häntä niinkuin valvattiansa. Niin ne, jotka itse olivat nähneet hänen ajokoirain edellä juoksevan, kivenkovaan väittivät, että hän yhtäkkiä, koska hän ahtaalle joutui, sudennahan yllensä heitti ja näin sutena henkensä pelasti. Vielä toiset sanoivat, että Sudenmorsian yhtäkkiä taisi muuttua lahoksi kannoksi elikkä suohon porraspuuksi, niin että hän väijyjiänsä ilomielin ilkkui, koska he hänen ylitsensä astuivat. Ja tämän kaiken he olivat valmiit todistamaan, jos heidät laskettaisiin ad sacra elikkä P. Sakramentin tykö.
Mutta millä Sudenmorsian ruumiinsa ruokki ja vilulta varjeli ihmishahmossa viipyessänsä, sitä ei yksikään tiennyt. Niin toiset sanoivat hänen metsänmarjoista ja juurista hengenpitimensä ja särpimensä saavan ja vanhoissa kalkkiuuneissa ja tervahaudoissa yönsä viettävän. Vaan toiset (ja heidän lukunsa oli isompi!) arvelivat hänen sudenpesissä asuskelevan, ja susien hänelle sinne verekseltä ruokaa kantavan, samalla muotoa niinkuin omille penikoillensakin, milloin hän ei itse sitä ihmissutena itsellensä hankkimassa käynyt.
Näin oli koko Hiidenmaa täynnänsä tarinoita Sudenmorsiamesta, eikä kukaan niistä sen selvempätä tolkkua saanut, vaikka ihmisten kiihko ja kärsimättömyys oli suuri.
Mutta kerran, koska kaksi Hillikesten kylän miestä istui heinäladon edessä niitulla, niin tuli ladon takaa vesaikosta hiipien susi, jolla oli rinnan alla niinkuin vähä valkia laikka.