Vaan tämäpä susi ei ollut niinkuin luonnollinen susi hänen tavoiltansa, vaan jotain erinomaisempata oli hänen elkeissänsä, niin että miehet sen kumpikin kohta hoksasivat. Eikä tämä metsänpeto myöskään ihmisen näköä sen pahemmin karsastellut, vaan tuli sangen lähelle latoa, kussa miehet olivat, ja istuuntui matalan ja leviän kuusen juurelle niinkuin koira.
Niin toinen Hillikesten mies sanoi toiselle:
»Ei nyt ole oikein asiat, sillä totisesti tuo susi on metsävahdin Aalo elikkä Sudenmorsian! Eiköstä ollutkin Aalolla aina vähä hopiasolki rinnan kohdalla, missä sudella laikka?»
Niin toinen mies sanoi:
»Taritse sudelle leipää, niin piankin nähdään, tokko se on ihmissusi, elikkä muu metsänpeto.»
Niin ensimmäinen mies kokotti sudelle leipäkyrsän veitsen terällä.
Vaan susi sieppasikin sangen nopiasti sekä leivän että veitsen hampaisiinsa ja loikki takaisin tiheikköön, kusta oli tullutkin.
Mutta toisen kerran nähtiin Sudenmorsian lähellä kotilaiduntansa, kussa vähä paimenpoika karjaa kaitsi.
Koska paimenpoika juuri parhaillansa puolukoita kivellä paistoi tulen ääressä, niin hän näki Aalon, emäntänsä, vieressänsä seisovan.
Niin Aalo oli sangen murheellisen näköinen ja kysyi paimenpojalta: