Vaan hetken päästä ärtyi taas uudellensa piskien äläkkä, niin että Priidik metsävahti vihdoin vuoteeltansa toista kertaa töytäisi ja aukaisi oven pihamaalle mennäksensä.
Silloin hänelle näkyi kuun himmiässä valossa, niinkuin olisi iso harmaja susi syöksynyt hänen ohitsensa pirttiin, piskien haukku kintereillä.
Niin hän sangen nopiasti sulki oven, etteivät ärhentelevät koirat sisään päässeet, ja vanha taika tuli äkkiä hänen mieleensä. Ja hän otti raudankappaleen liedeltä, sen suden ylitse heitti ja sanoi:
»Aalo!»
Mutta koska hän vaimoansa näin ristimänimeltä kutsui, joka hänelle kerran P. Kasteessa oli annettu, niin sudentaika laukesi, ja Aalo seisoi yhtäkkiä hänen edessänsä, ihmisen hahmossa, mutta ilkialastomana, niinkuin juuri kylystä tullut. Vaan suden nahka oli pudonnut sykkyräksi permannolle hänen jalkoihinsa, niinkuin perhosen kotelo.
Niin Aalo oli lempiän ja säyseän näköinen, niinkuin kerran nuorena piikaisena kesäisessä lampaanpesossa Kassarin saarella, koska Priidik metsävahti häntä ison kiven varjosta salaa katseli. Ja hän oli ihan ihmisen muotoinen, valkia ruumiiltansa, paitsi noidanluomaa vasemman rinnan alla, ja hänen hiuksensa ilman pääliinaa ja taas kasvaneet, vapaasti valloillansa niinkuin neitsykäisen, ja punertavat niinkuin tumma männynkaarna.
Ja hänen kulmillansa oli kummallinen hohto ja suuri valkeus, ja hänen suunsa hymystä raollansa niinkuin raakun kuori, ikäänkuin hänen huulensa eivät ikänä olisi vereen kajonneet.
Vaan Priidik oli taas olevinansa niinkuin köysin vuoteeseensa sidottu elikkä halpaantunut, niin ettei hän yhtäkään jäsentä liikuttaa tainnut eikä myöskään suutansa puhuaksensa aukaista.
Eikä hän myöskään tiennyt, oliko tämä unennäköä, jota hänelle näin näytettiin, vai oliko hän valveilla vallan ja tämän kaiken ruumiillisin silmin näki, mutta hänen oli sangen ihmeellistä ja ratki autuuttavaa ollaksensa.
Niin hän kuuli vaimonsa Aalon kysyvän, ihmisen äänellä: