Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin käännetty. Hänen hiuksensa olivat ruskianpunertavat, niinkuin rantaruoho, kuhunka keväinen vesi punaisen ruosteen painaa, mutta silmät tummat, niinkuin suonsilmät, vetävät ja vajottavaiset, ja niitten kalvo liikkumatoin niinkuin suovesi.
Niin piikainen nyt tarttui toiseen, vähempään lampaaseen, sen hellävaroin helmaansa nosti ja alkoi astua veteen taakkaansa kantaen. Mutta Priidik metsävahti ei tainnut muuta kuin hämmästellä hänen nuoria voimiansa, että hän jaksoi raskasta lammasta näin kepiästi käsivarsillansa kantaa nuoresta ijästänsä huolimatta.
Niin Priidik seisoi hievahtamatta ison kiven takana, kunnes kaikki lampaat oli pesty.
Silloin lapset katkaisivat ketjunsa, ja lampaat hajautuivat joka taholle niinkuin surman suusta päässeet.
Mutta nyt vaimonpuolet vuorostansa alkoivat märjissä vaatteissansa mellakoida matalassa ja lämpimässä rantavedessä ja priiskoitella vettä toistensa niskaan ja silmännäköön.
Ja koska he olivat tästä ilakoinnista kyllänsä saaneet, niin he tulivat taas vedestä, vaihtaaksensa vaatteensa ja mennäksensä itsekukin kotiansa.
Mutta Priidikiin oli mennyt sisälle niinkuin iili, ettei hän paikalta päässyt, vaan hänen yhä katsoman piti.
Niin piikainenkin tuli rannalle, meni syrjemmälle, ja siellä häveliäästi hiekalle märjän hameensa ja aivinaisen paitansa pudotti, tuiki tietämättä, että vieraan miehen silmä hänen viattomuuttansa katseli palavin katsein.
Ja Priidik metsävahti tällöin näki, että piikaisella vasemman rinnan alla oli ruskia luoma, niinkuin piskuisen yöperhosen siipi, jota rahvas myös tulenkirjoiksi elikkä noidanluomaksi kutsuu.
Vaan piikainen kuivan hameen yllensä pujotti, märjät vaatteet nyytiksi yhteensitoen.