Niin Aalo heikosti äännähti hänet nähdessänsä, vaan ei mitäkään sanonut.

Mutta Priidik hänen miehensä häneen tuiki tylysti ja ynsiästi tuijotti, niinkuin uppo-outoon ja muukalaiseen ratki, eikä hänen katsantonsa synkeydessä jälleentuntemusta eikä armahdusta ollut, sillä hänen muistinsa pimitettiin, ja hänen sydämensä perin paadutettiin tänä hetkenä vaimoansa Aaloa vastaan.

Niin hän tuiki unhoitti tänä hetkenä, että hän konsanansa oli tätä vaimonpuolta kalliina pitänyt ja omaksensa sanonut, niin suuri oli hänen kiukustuksensa katkeruus ja hänen häpiänsä, koska hän arveli vaimonsa Aalon metsästä ja susien tyköä lapsensa löytäneen.

Vaan Aalo kokotti vakahista lasta hänen puoleensa, niinkuin armoa anellen, ja sanoi:

»Priidik, sanostakin heille, että tämä lapsi, jonka tautta minä kivun kannoin, on sinun!»

Vaan samalla yksi vaimonpuolista katsasti lasta ja kirkasi:

»Suden vaihdokas tämä on! Nähkääs noidanluomaa sen rinnan alla!»

Niin Priidik vastasi pensiästi:

»En minä tosin tunne sinua enkä sinun sikiötäsi»

Ja nämä sanat sanottuansa hän aikoi taas menojansa mennä, niinkuin oli tullutkin.