Mutta ovelta hän vielä kerran kääntyi päin lavaa ja sanoi:
»Metsään sinä menit, metsän viemä ja metsän vihitty olet, ja metsästä lapsesikin etseit, Sudenmorsian!»
Niin Aalo sanoi:
»Priidik, Priidik, etkös enää muista yötä viinakuussa, jonka tykönäsi lepäsin?»
Mutta Priidik oli jo menojansa mennyt ja sulkenut oven jäljessänsä.
Niin Aalo vielä huusi hänen jälkeensä:
»Jos minun nyt tähän lapsineni kuoleman pitää, Priidik, niin muista, etten minä rauhaa saa, etkä myöskään sinä, sillä minun henkeni pitää harhaaman.»
Mutta nämä olivat viimeiset sanat, mitkä hän tässä elämässä sanoa ehti.
Sillä koska kylänvaimot näkivät, että Aalo heidän armoillensa ylönannettu oli, eikä hänen mistäkään, ei edes oman miehensä tyköä, apua eikä armahdusta saaman pitänyt, niin heidän kiukkunsa ylön kiivaaksi kiristyi, sillä he tiesivät nyt voiton päällä olevansa ja tätä tiimaa ja hetkeä jo kauvan vartoneet olivat.
Ja samalla aikaa alkoi pihamaalle kerääntyä yhä uutta väkeä, sillä kylänrahvas oli ehtoon tullen palannut heinänkorjuultansa. Niin heidän joukossansa oli myös monta miehistä miestä ja nuorempata väkeä sekä lapsiakin, sillä sana oli levinnyt, että Sudenmorsian, Priidikin metsävahdin vaimo Aalo, oli tullut kotiin.