Mutta lähemmäksi astuttuansa hän ei selittänyt ei paimenta eikä koiraa, vaan näki, kuinka iso susi karkasi reunimmaisen lampaan kimppuun ja sen maahan murti. Niin toiset heidän typeryydessänsä pakenivat vain parin askeleen päähän ja siellä kääntyivät päin ja lampaan tapaan alkoivat tuijotella perivihollistansa, niinkuin lintu lumoojata kärmettä, mutta eivät älynneet kauvemmaksi mennä. Vaan susi siihen paikkaan ensimmäisen saaliinsa heitti, ennenkuin hän sitä raadella ennätti, ja laumasta toisen lampaan sieppasi, että heidät hänelle näin kerkiästi tarittiin. Eivätkä taaskaan lampaat pelvoissansa paeta hoksanneet, vaan kappaleen matkan päässä yhdeksi rykelmäksi yhteen sulloutuivat, niinkuin vihamiestänsä vartoen.
Niin Priidik metsävahti muisti muuatta suvista huomenta, koska tällä samaisella Kassarin saarella myöskin lammasten hätähinen määkinä oli hänen korviinsa kaikunut, ja yksi nuori ja ihana piikainen toisten vaimonpuolten seasta paistanut niinkuin rannan katajapehkojen keskeltä punainen orjanruusu.
Vaan hänellä ei totisesti ollut aikaa näin haaveitansa havitella, sillä susi aivoitteli paraikaa kolmannen lampaan kimppuun käydäksensä. Ja että Priidik metsävahdilla sattui olemaan luotipyssynsä mukanansa, niin hän empimättä tähtäsi ja lähetti laukauksen sutta kohden, juuri koska se päällekarkaukseen rupesi.
Mutta hänen käsivartensa varmuus tällä kertaa pahasti petti, sillä susi ei sortunutkaan maahan, vaan päästi irti lampaan ja pakeni kiiruusti Kassarin Säärtä ja Orjakua kohden, kussa kasvoi tihiätä sekametsää, sinne hänen silmistänsä kadoten.
Vaan Priidik metsävahti, koska hän yhä Kassarin mäen harjalla seisoi, luotipyssy kädessänsä, ajatteli nopiasti:
»Mistäs tiedät, mies, etteikös se ollut vaimosi Aalo? Tosin hänen ihmishahmonsa tulelta tuhottiin, vaan mitäs jos hänen henkensä yhä sudenhahmossa harhaa lepoansa löytämättä, ja hän tänne kotisaarellensa takaisin pyrkii, kussa hän lapsuutensa ja neitsyytensä kullaiset vuodet vietti ja vielä kihlattunsakin löysi? Sillä vaikka hän jo yhdellä kuolemalla kuoli, niin sutena hän yhä elää, että hänessä kaksi luontoa oli, yksi ihmisen, vaan toinen suden.»
Niin hän alkoi suuresti halajoida uudellensa saman suden nähdäksensä, joka Kassarin saarella oli hänen luodiltansa pakoon päässyt. Hän kaivoi teitten risteyksiin sudenkuoppia, peittäen ne kepiöillä ja notkuvilla risuilla ja metsänsammalilla, ja myös valvoi monta yötä läpeensä, haaskalla väijyen, mutta kaikki suotta.
Niin ei hänelle mikään enää mitäkään merkinnyt, ei menestys eikä maallinen onni, vaan öin ja päivin hän nyt vain tätä yhtä metsänsutta ajatteli, jonka hahmossa hänen vaimonsa Aalon sielu yhä harhasi, lumostansa pääsemättä. Sillä hän hengessänsä tunsi, ettei ollut senkaltaista tekoa, jota hän ei edesottaa taitaisi, jos se vain tämän kadotetun sielun kahleistansa kirvottaisi, vaan hän olisi ollut valmis P. Ehtoolliskalkinkin kirkon sakaristosta varastamaan.
Ja hän oli öisin unissansa usiasti näkevinänsä samaisen suden, joka seisoi hänen polullansa, koska hän metsiä vaelti, ja häneen sangen haikiasti tuijotti, niinkuin olisi vangittu sielu vapahdustansa vartonut.
Niin vihdoin viimein hän ei enää jaksanut tätä sielunsa hätää kestää, vaan se hänelle yli voimain kävi, niinkuin ylön raskas kantamus. Vaan yhtenä huomenena hän etsei esillen sen hopiaisen vihkisormuksen, jonka Pühalepan pappi kerran kirkon alttarin edessä oli hänen sormeensa sovittanut, yhdeksi merkiksi P. Aviosäädystä.