Niin Priidik metsävahti tästä sormuksesta murheellisella sydämellä salaa hopiaisen luodin valoi ja sen pyssyynsä pani.
Ja koska ensimmäinen kuudanyö tämän perästä saapui, niin hän taas lähti sudenväijyntään hevoshaaskalle, joka hänellä oli varattu Haavasuon krouvin vaiheilla.
Vaan sinne saavuttuansa hän itsellensä pyhästi lupasi, ettei hän ennen paikaltansa hievahtaisi, ennenkuin sen suden oli nähnyt, jota odotti.
Niin hän kaksi yötä näin yhtämittaa vartoi, krouvituvan akkunan alla istuen, ja pyssy ladattuna lavitsalla. Mutta tuvassa oli öisin tuli sammutettu ja pimiä, ja kylmä uho, joka hänen jäseniänsä jäisesti puisti, henki paatisista seinistä sekä multalattiasta.
Vaan koska kolmas yö oli läsnä, oli ulkosalla outo ja syksyinen sää, ja hän taisi nähdä kuun vuoroin vuodattavan hänen valoansa, vuoroin pilven lonkaan lymyävän. Eikä ollut vielä talvi, eikä myöskään enää kesä, ei valkia, eikä vallan pimiä.
Mutta hevoshaaska oli vain muutaman sylen päässä krouvituvasta isojen paljasten koivujen alla, ja se paistoi selkiästi silmään, joka kerta, koska kuu tuli näkyviin.
Niin tämä yö oli senkaltainen, konsa kuolleet ja vainajat vaeltavat yltympärinsä ja elävitten ajatuksia ahdistavat suurella ahdistuksella.
Niin Priidik metsävahti taas tunsi vanhan tuskan uudella puhdilla päällensä tulevan, niinkuin hänen vaimonsa Aalon sielun rauhattomuus olisi häneenkin ruvennut.
Niin hän sanoi Herralle Jumalallensa:
»Anna minun lentää ikuisesti niinkuin lentohiekan laakialla rannalla, jos se Sinun tahtos on, mutta hänelle suo lepo, niinkuin vesilinnulle rantatöyrän raoissa.»