Mutta tuskin hän oli näin rukoillut, kun hänelle näkyi, niinkuin olisi haaska koivujen katveessa hiljaksensa liikahdellut.
Ja taas hänelle näkyi, niinkuin olisi yksi harmaja varjo haaskan ympärillä hiiviskellyt, kuun juuri pilvenraosta kurkistaissa.
Niin Priidik metsävahti tunsi tässä sudessa vaimonsa Aalon, joka kerran
Juhannusyönä Daimonilta riivattiin ja sudeksi muutettiin.
Niin hän tarttui tuliluikkuunsa, kussa oli hopiainen luoti, ampuen suoraan akkunan läpitse, ja kohta kuului kimiä ulvonta, niinkuin olisi Saatana ja hänen Daimoninsa suurella riekunalla ja pahasti parkuen lentoon lähteneet, että heidän täytyi luopua saaliistansa.
Mutta koska kaikki taas oli tyyten vaiennut, niin ettei enää muuta kuulunut kuin korven humu ja ihmisen ijäti levotoin sydämen lyönti, niin Priidik metsävahti vyötti kupeensa rohkeudella ja lähti ulos koivujen alle haaskan tykö.
Niin ei siellä sutta itseänsä näkynyt, mutta ohuessa vitilumessa oli verijäljet, jotka johtivat koivikon laitaan.
Niin Priidik metsävahti niitä sykkivin sydämin seurasi, kunnes hän löysi suden kuolleena lumessa kyljellänsä lepäävän, sillä hopiainen luoti oli lävistänyt hänen sydämensä.
Vaan Priidik metsävahti ymmärsi rukouksensa kuulluksi tulleen. Niin hän paljasti päänsä niinkuin kirkossa ja näin sanoi:
»O, minun vaimoni Aalo, jolla oli yhtaikaa kyhkyläisen ja myös suden sielu, — oletkos nyt rauhan saanut? Koska nyt kahdesti kuolit, taitaako sielukultas taivaisen Isän helmaan lentää, jonka vaipan laskoksissa sillä on lepo ja rauha ratki. Koskas syntis poies pyhitään, taidatkos elävitten anteeks antaa?»
Niin ei hän tätä sutta kuopannut, sillä vanha käsky kuuluu, ettei ihmissutta, joka on P. Kasteen Liiton rikkonut, tohdi maahan haudata, ei siunattuun eikä siunaamattomaan.