"Kuinka onkaan lapsensydän, — vaikka perisynninkin läpitunkema, — sentään pehmeä ja herkkä! Tänä aamuna kerroin tytöilleni aamuvirren jälkeen tarinan Jeesuksen ensimäisestä temppelikäynnistä, ja molemmilta vuotivat kyyneleet pitkin pikku poskipäitä."
Koulutalo, jossa Jannsenin perhe asui, oli kaupungin laidassa, n.s. Kalajoen kylässä, jota siihen aikaan vielä ympäröivät talonpoikien laihat ja Saugan moision rehevät peltovainiot. Esikaupungin rakennukset alkoivat vasta vähitellen kohota. Talo itse oli koivujen alla, keskellä kaunista puutarhaa.
Äidin yltyvä kivulloisuus sensijaan antaa kodille järjestyksettömän ja ilottoman leiman. Alituisesti on äiti vuoteen omana, kerrankin lähes puolen vuotta yhtämittaa, taikka sitten leikkauksien ja lääkärinhoidon vuoksi poissa kotoa. Ja ollessaan jalkeilla, on hänellä yllin kyllin syytä jatkuvaan ärtyisyyteen, kodin taloudellisen ahdingon kohdatessa tietysti raskaimmin häntä. Juuri taloudelliset huolet, luonteen ja harrastusten suuret eroavaisuudet, riidan aiheet, joitten joukosta ei puutu mustasukkaisuuskaan, ovat tehneet näinä vuosina Jannsenin avioliiton ja sitä myötä samalla kodin koko ilmaston raskashenkiseksi ja lasten tasaiselle kehitykselle epäedulliseksi.
Huolenpito kodista ja nuorempain veljien hoito on näin ollen usein, aivan liian usein ollut kasvavain sisarusten, Lollan ja Geninkan, lapsellisilla harteilla. Ei ole epäilystäkään, etteivät he jo varhain, jollei muuta niin vaistomaisesti, ole tunteneet kodissa vallitsevaa sisäistä — ja myös ulkonaista! — epäjärjestystä. Aivan liian varhain on heissä varmaan herännyt eräänlainen paljon vaativa vastuunalaisuuden tunto, joka on kuluttanut heidän huoletonta lapsellisuuttaan, niinpaljon kuin sitä koskaan lie Koidulan varhaiseen kärsimykseen tuomitussa sielussa olemassa ollutkaan. Mutta tuiki erilaisia olemukseltaan niin ulkonaisesti kuin sisäisesti, suhtautuivat sisarukset aivan erilailla myös vaatimuksiin, jotka elämä niin varhain heille asetti. Eugénie, Geninka, pyöreä, vaaleaverinen pikku tyttö, hyväsävyinen ja valoisa, henkisesti ja ruumiillisesti tervein koko joukosta, oli omalla alallaan puuhatessaan keittiössä tai tuuditellessaan pikku veljiä. Lolla, vuotta vanhempi, — pitkä, kiireesti kasvanut ja laiha, iholtaan kellertävän kalpea, suurissa, teräsharmaissa silmissä milloin itsetietoinen, ynseä ylpeys, milloin uneksiva, alakuloinen hehku, teki velvollisuutensa vastenmielisesti ja haluttomasti, jätti tehtävänsä, milloin taisi, nuoremman sisarensa niskoille ja vei rakkaat kirjansa puuropadan ääreen, päästäen puuron palamaan pohjaan, itse lukuihinsa syventyneenä. Paremmin hän suoriutui veljien kasvatuksesta, jotka osoittivat hänelle ehdottomampaa kuuliaisuutta kuin hermostuneelle äidilleen. Kun Lolla käski pojat nurkkaan, tottelivat he napisematta. Varmaan oli varhaisessa johtaja-asemassa, jonka Koidula siskopiirissään jo kasvinaikanaan saavutti, hänen tulevan vaikutusvaltansa enteitä, kyvyn voittaa ihmisiä, joka hänessä myöhemmin kehittyi niin silmiinpistävässä määrin.
Hänen koulunkäyntinsä on aivan samaa henkisten ja älyllisten lahjojen hidasta ja työlästä puhkeamista, samaa tahdon herpaisevaa velttoutta ja koko olemuksen hajanaisuutta. Hermokuume, jota hän kouluaikanaan sairastaa, ja jonka jälkeen, sivumennen sanoen, hänen hiuksensa muuttuivat kähäriksi, on kai myös osaltaan siihen vaikuttanut. Tosin ei silloinen koulu suinkaan tarjonnut paljoakaan maaperää hänen varsinaisille kyvyilleen, mutta alituiset reunamuistutukset todistuksissa koskevat pikemmin ahkeruuden kuin lahjojen puutetta. Koidula tuli Pärnun saksalaiseen tyttökouluun melkein yhdentoista vuotiaana, vuonna 1854, ja kävi sitä aina vuoteen 1861 asti. Senjälkeen hän kävi vielä Tartossa suorittamassa n.s. suuren tutkinnon, baltilaisen naissivistyksen huipun, joka oikeutti kotiopettajatartoimeen. Siihen päättyivätkin Koidulan varsinaiset opinnot.
Koulussa on häntä nähtävästi pidetty lahjakkaana, mutta lahjojansa huonosti käyttävänä oppilaana. Hyvin usein kertautuu lause: "Lahjoihin nähden voisi edistys olla parempi." "Jos ahkeruus vastaisi lahjoja, olisi edistys suurempi!" Käytöksessä on ensimäisenä vuonna: ei nuhteeton. Ainoastaan ainekirjoituksessa on Koidula alun pitäen osoittanut etevyyttä, ja hänen kirjoittamansa aine luettiin kerran ääneen luokalle, jolloin opettaja lisäsi: "tässä osoitat, mihin pystyt". Sama kuva kertautuu kautta kaikkien alaluokkain, kunnes keskiluokilta alkaen yhtäkkiä tapahtuu muutos, reunamuistutukset häviävät, ja mainesanoina on eri aineissa melkein aina "sangen hyvä", myöhemmin "erittäin hyvä".
Itse kertoo Koidula kirjeessä Kreutzwaldille seuraavan tapauksen kouluajoiltaan: "Kun vielä mekko yllä tyttökoulua kävin, lähetti opettaja minut kerran tuomaan jotain huoneestaan. Pöydällä oli avoin kirja, enkä tahdo Teiltä salata, että minulla lapsesta saakka on ollut paha tapa jäädä jokaisen sellaisen vielä lukemattoman kapineen eteen vainuten seisomaan. Unohdin opettajan ja luin lukemistani: luvun nimi oli Kristus, ja se oli selitys raamatun historian alkuperästä, — kunnes kirjan isäntä tuli minua etsimään ja otti kirjan käsistäni, pitäen minulle pitkän saarnan, mitä tyttölapsen sopii. Senjälkeen en enää kirjaa saanut nähdä ja mietteissäni liikkui usein kysymys: 'Miksi hän sitten itse lukee sitä. jos se ei sovi minulle?'"
Toverien keskuudessa ei vaitelias ja alakuloinen Lolla ollut suosittu. Hän oli alati huonosti puettu, vaillinaisen hoidon ja oman epäkäytännöllisyytensä takia huolimaton ja epäsiisti, vaatteet tahroja täynnä, kädet pesemättömät. Alati puuttui häneltä milloin mikin tarpeellinen koulukapine, milloin kirja, milloin vihko, joita hän oli pakoitettu lainailemaan tovereiltaan. Jo kouluaikoina täytyi hänen koettaa ansaita, antamalla opetusta saksan ja venäjän kielissä nuoremmille oppilaille. Alituista salaamista niinkuin hänen elämänsä oli, — kodin köyhyyden, oman sairaalloisen, onnettoman taipumuksensa, — on hän mahtanut jo varhain kipeästi kärsiä kouluaikuisesta armottomuudesta ja tiedottomasta julmuudesta, millä kasvavat lapset toisiaan kiduttavat. Liian arka, liian ylpeä toisten seuraa hakeakseen ja tunnustaakseen oman yksinäisyystuntonsa, samaa seuraa kuitenkin salaa ja hartaasti ikävöivä, täynnä varhaista ristiriitaa, nyreä ja epäystävällinen, koska tunsi alati väärässä valossa esiintyvänsä, koulussa yhtämittaa huolimattomuudesta nuhdeltu, — sellainen oli tämä virolainen Tuhkimus.
Hänen sulkeutuneessa, kipeässä lapsensielussaan asusti sentään toisiin liittymisen tarve. Samalla kertaa kävi koulua myös toinen vändralainen tyttö, Koidulan ikätoveri Lilly Suburg, josta myöhemmin tuli naisasian ensimäinen tienraivaaja Virossa sekä novellikirjailija. Lilly Suburgiin kiintyi lyhyeksi aikaa Koidulan arka ja kiihkeä sydän. Lilly Suburgille, joka voimainsa takaa auttoi toverien hyljeksimää Lollaa, lainaillen, mitä koulutarpeita toinen tarvitsi ja käyden hänen kodissaan, uskoi Koidula salassa kirjoittelevansa runoja. Eräänä iltana, molempien tyttöjen istuessa vanhalla, narisevalla sohvalla Jannsenien asunnossa, — äiti oli sairauden takia Tartossa, — luki Koidula toverilleen ensimäisen saksankielisen runonsa. Liikutus oli suuri ja molemminpuolinen, tytöt istuivat aivan heltyneinä toistensa kaulassa. Vaikutusta lisäsi, että Koidula kertoi isänsä aikovan virontaa runon ja painattaa sen. Geninka häiritsi kuitenkin pahasti runollisen tilanteen, ilmestymällä valittamaan, ettei Lolla ollenkaan auttanut häntä ruuanlaitossa!
Lilly Suburgin ja Koidulan tunteellinen koulutyttöystävyys sai pikaisen lopun, kun edellisen äiti näki hyväksi jyrkästi katkaista tyttärensä kaikki vierailut Koidulan kodissa. Muuta naisystävää, paitsi uskollista sisartaan Geninkaa, ei Koidulalla myöhemmin enää ollut.