"Sillä sain hänet joka kerta niskoiltani. Jumalalle on kaikki mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinua, lapsukaiseni, tuudittavat vielä monet tuulet."

Koidula ei ollut vielä seitsemää vuottaan täyttänyt, kun Jannsen vuonna 1850 perheineen muuttaa Pärnun pieneen merikaupunkiin opettajaksi kaupungin ylläpitämään kansakouluun. Perheen lisääntyminen ja toimeentulon vaikeudet, mutta etupäässä kai sisäinen tarve laajentaa vaikutusalaansa, aiheutti muuton, jota jonkun vuoden kuluttua oli seuraava toinen ja merkityksellisempi. Kaikki, mitä tiedämme Koidulan nyt seuraavasta kasvin- ja kouluiästä, on epäsointuista ja ilotonta. Hänen elimistössään on ollut kuin sulku, jonka taakse patoutui kaikki varsinainen rikkaus ja kauneus; mikä näkyviin pääsi, oli omituisen vääristynyttä. Koidulan tahto ei koskaan ole ollut erityisen voimakas, — hänen voimansa oli kokonaan tunteessa, — mutta erittäin veltto, niin, sairaalloinen, näyttää se olleen kehitysvuosina. Koko hänen olennossaan on näinä vuosina jotain varhaisvanhaa, mutta samalla ryhditöntä, väärälle suunnalle kehittynyttä, keskittymätöntä; hän on hermostunut-eleinen lapsi, ylen tunteellinen ja ärtyisä, sen pahempi, varsinaista johtoa vailla.

Hänessä oli epäilemättä suuressa määrin tavallisuudesta poikkeavain, mutta hitaasti kehittyvien lasten arkuutta, jotka tuntevat, aavistavat hämärästi ylemmyytensä, voimatta sitä millään lailla vielä näyttää, saati siitä hyötyä. Heidän erikoisuustuntonsa eristää heidät muista, vaikuttamalla ylpeydeltä, mutta sitä olematta. Päinvastoin, tieto, että he sisimmässään ovat toista ainesta kuin toiset, tekee heidät sisäisesti epävarmoiksi ja ujoiksi, usein onnettomiksi. Poikkeuksellisuus on heille raskas taakka, alituinen kärsimys, he tekevät usein kaikkensa, voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keveyteen ja huolettomuuteen, sitä painavammin tunteakseen oman erikoisuutensa ja aavistamatta täysin sen arvoa.

Mutta emme voisi koskaan täydelleen käsittää Koidulan lapsuusajan kärsimystä, emme ymmärtää, kuinka ylipääsemättömiä esteitä hänen kehityksellään oli voitettavina, jos emme koskettaisi hänen lapsuutensa hämärintä ja tuskallisinta kohtaa. On julkinen salaisuus, että Koidula kasvinaikanaan sairasti kleptomaniaa. Ei ole mitään syytä väärän arkuuden tähden vaieta tästä onnettomasta, sairaalloisesta taipumuksesta, jonka juuret ovat kivulloisissa, perityissä hermotiloissa eikä lapsen omassa syyntakeisuudessa. Siinä ei ole mitään häpeällistä, ei mitään salattavaa, se on vain läpeensä ja yksinomaan mitä suurimmassa määrin myötätuntoomme, inhimillisiin tunteisiimme vetoava ilmiö, vaikea tauti, joka pitää uhrinsa alituisessa sielullisen nöyryytyksen ja alennuksen tilassa. Mitä sielullisia kärsimyksiä sisältyykään tähän yhteen ainoaan sanaan aikana ja olosuhteissa, joissa vain aniharva, jos edes yksikään, tajusi sen oikean merkityksen! Mitä väärinkäsityksiä, mitä ansaitsematonta ankaruutta, mitä lapsensielun kaikkein arimman ja pyhimmän polkemista ja kidutusta! Kleptomaniaa sairastava lapsi elää alituisessa pelossa, ilmitulon, rangaistuksen ja lankeemisen tuskassa; hänen elämänsä on epäilyä, kaikkien eleitten ja vihjausten vakoilemista, säikähtelyä ja katumusta tai sitten taistelua, — ja usein turhaa taistelua, — ylivoimaista kiusausta vastaan, varhaista rikollisuudentuntoa, jota vain liian harvoin lievittää tieto taudin parantumismahdollisuudesta. Tämän kaiken tiedämme siis Koidulan kokeneen, ja epäilemättä on hänen älynsä ja tunteensa muodostama tavallista herkempi kaikupohja vain tehnyt kärsimyksen tietoisemmaksi ja siis vaikeammaksi.

Koidulan kasvinaikainen koti ei myöskään tarjonnut hänelle sitä tukea ja varmaa ohjausta, mitä hänen varhain kehittynyt sairaalloisuutensa olisi tarvinnut. Pärnussa vietetyt välivuodet, jolloin Jannsen valmistui varsinaiseen elämäntehtäväänsä, näyttävät perheen sisäisiin oloihin nähden olleen erittäin epäsointuisia, sairaustapauksien ja aineellisen ahdingon rasittamia. Juuri köyhyys, jota pakoon Jannsen oli Vändrasta lähtenyt, asettui Pärnussa alituiseksi asukkaaksi Ûlejoen koulumestarin asuntoon. Jannsenin oma epäkäytännöllisyys ja yhä laajenevat harrastukset estivät häntä hyötymästä koulutaloon kuuluvasta maapalstasta, hänen vaimonsa alituinen kivulloisuus vaikeutti puolestaan perheen taloudellista hyvinvointia. Köyhyys on kaikkina näinä vuosina täydellisesti etualalla tämän kodin aikakirjoissa, se on sen kaikki värittävä ominaisuus. Se ei ole tosin kaikkein välttämättömimmän puutetta, mutta yhtäkaikki mitä nöyryyttävintä, kiduttavinta ja pääsemätöntä lajia. Annamme Jannsenin punasahviaaninahkaisen Diariumin puhua:

"Laskut harmentavat hiukseni ja katkeroittavat sydämeni. Herra, Sinä näet sydämeeni, miksi et katso kassaani, joka on tyhjä! Tänään saapui serkkuni, ja minä olin niin köyhä, etten tainnut hänelle leipää haettaa, vaan olin pakoitettu lainaamaan kymmenen kopeekkaa."

Ja vuonna 1854:

"Köyhän perheenisän kohtalo on todella raskas, joka taholla puutetta, vaimo vuoteen omana, ei ropoakaan kukkarossa, ja kuusi lasta ruokittavana."

Köyhyys tuo erimielisyyttä ja epäsopua: isä tahtoo ostaa kirjoja itselleen, äiti ruokaa lapsilleen! Lapset saavat jo varhain olla todistajina kotoisiin kohtauksiin ja tuntea olemassaolonsa syyllisyyden, tai kuten Jannsen sanoo: "He eivät kuule muuta kuin ikuisia kieltoja, ja ylen usein täytyy heidän tajuta, että ovat vikapäät köyhyyteemme, kärsimättömyyteemme ja tyytymättömyyteemme."

Isän suuren työtaakan ja äidin sairauden seurauksena oli tietysti satunnaisuuden leima, jonka lasten kasvatus pakostakin sai. Ulkonaisesti oli se epäilemättä enemmän tai vähemmän pietistisissä muodoissa pysyttelevää, ankaraa, runsaasti ruumiillista kuria käyttävää, mutta todenteolla oikeastaan peräti höllää ja epäjohdonmukaista. Jannsen ei suinkaan ollut tiedoton siitä. "Vanhin tyttäreni osaa tuskin lauseita lukea", hän kirjoittaa kerrankin. "Herra auta minua! Minun pitäisi saada aikaan niin paljon ja ajattelen sentään todenteolla niin vähän lasteni kristillistä kasvatusta". Tähän kristilliseen kasvatukseen, jota Jannsen päämääränä kuvitteli, kuuluivat epäilemättä myös hartaushetket, joita hän sentään illoin ja huomenin ehti perheelleen pitää, ja jolloin veisattiin virsiä ja luettiin raamatullisia kertomuksia. Eräästä tällaisesta hetkestä hän kertoo: