"Kun lapsuudessani aamulla varhain puutarhaan astuin ja näin kaikki kukkalavat, jotka ehtoolla vielä nuppuina nukahtivat, nyt täydessä kukassa, silloin jäin sanaakaan sanomatta seisomaan kuin ihmeen eteen."
Tuuli ja sade, aurinko, kastetta vipajavat lehdet, kostea maa, pilvet, sumu, tähdet, kaikki nämä ihanat, yksinkertaiset ja jokapäiväiset asiat, joihin maalaislapsi tuntee elimellisen yhteenkuuluvaisuutensa, ovat puhuneet Koidulankin lapsensielulle. "Minä, jonka joka päivä täytyy nähdä taivas!" hän sanoo kerran itsestään. Ja niin on taivaasta tullut liivinmaalainen taivas, pilvistä Maarianmaan [Maarianmaa, viroksi Maarjamaa. Paavi Innocentius pyhitti ristiretkien alussa Kuurin-, Liivin- ja Vironmaan pyhälle Maarialle] pilvet ja luonnosta virolainen: luonto. Koidulaa loppuun saakka seurannut rakkaus luontoon ei ole vain yleistä, kosmillista luonnontajuntaa, vaan tietoisesti rajoitettua, paikallista kiintymystä, tiettyihin metsiin, määrättyihin maisemiin, niin vähän varsinaista luonnonkauneutta kuin hänen ensimäinen kotinsa pienten viljelysmaitten keskellä tarjosikin. Kiintymyksensä viron kieleen on Koidula samoin perinyt vändralaisesta lapsuudestaan. Kodin puhekieli oli tosin saksa, jota vanhemmat sekä keskenään että lasten kanssa puhuivat, niinkuin kaikki äidinpuoleiset sukulaisetkin. Mutta varmaankin on Koidula jo varhain vaivattomasti ja itsestään oppinut tulevan runoutensa kielen suoraan rikaskielisen vändralaisrahvaan suusta, saaden saman "maarahvaan" kielellä isältään alkeisopetusta läheisessä lasitehtaalaisten koulussa. Hänen viron kieleensä jää ainaiseksi kouluttamattomuuden ja virheellisyyden leima, mutta myös vändralaiskielen kuvarikkaus.
Ja Vändran lukkarin vaatimaton virkatalo, missä nuori kolmenkymmenen vuotias lukkari, perheellinen mies, yökaudet valvoo kirjojensa parissa, terveellistä levottomuutta ja epäilyksiä tuntien ja ensimäisiä kyhäyksiään paperille pannen, on myös ollut näyttämönä seuraavalle viehättävälle välikohtaukselle Koidulan elämästä, jossa tuntuu, vaikka etäisenä enteenä, tuleva todellisuus. Jannsen itse on sen kertonut.
Hän istuu paraikaa kirjoituspöytänsä ääressä, kun Lydia, — Lolla, kuten hänen nimensä lapsuudessa kuului, — tuskin polvenkorkuinen, lähestyy, nukke sylissä:
"Isä, kulta isä, kenelle sinä kirjoitat?"
"Kirjoitan Viron kansalle, lapseni, sille iloksi ja opetukseksi", vastasin, "mene sinä taas äidin luo leikkimään."
"Mutta, isä, kun sinä käyt pikkuiseksi, ja minä kasvan suureksi, lupaatko minunkin silloin kirjoittaa heille pikkuruisen kirjan, lupaatko, isä?"
"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kukapa sinulta sitä kieltäisi."
"Mutta isä, teroitatko minulle kynän ja sallitko istua omalla tuolillasi, sallitko?"
"No niin, niin! Menehän nyt, äiti kutsuu."