2.
Kuin keskeneräinen torso, kuin valmistumaton vartalokuva, taiteilijan luomisinnon hetkenä syntynyt, kesken jätetty, viimeistelyä vailla, mutta tekijämerkki erehtymättömästi näkyvissä, — niin on Koidulan elämä. Suuri pohjapiirros, jota ei turmeltunut tyylikään voi täydellisesti estää näkymästä. Ei ole vaan olemassa sopusuhtaisuutta eri osien välillä. Ne ovat pirstaleita kuin eri ihmisten elämästä, satunnaisesti yhteenliitetyt; vain vaivoin voi aavistaa alkuperäisen suunnitelman.
Niin ovat Koidulan lapsuus ja kasvinaikakin kuin irrallisia osia jostakin tuiki toisesta kokonaisuudesta, kuin mihin ne kuuluvat. Koidulan kehityksen tuntomerkkejä on sen suuri epätasaisuus, se on rakettu yllätyksille. Luonto tarvitsi täysimääräisen valmistusajan kehittääkseen Koidulan ilotulituksen kaltaisen ilmiön, hänen poikkeuksellisuutensa esiintyy kasvinaikana ainoastaan kiteisessä muodossa. On yhtäläisyyttä olemassa Koidulan myöhäisimmän ja varhaisimman kehityksen välillä, hänen alkuperäinen, sisin luontonsa ilmenee kumpaisenakin jaksona surkastuneena ja kutistuneena.
On kuin sairaalloisilla aineksilla aluksi olisi auttamaton yliote, ja luontainen lahjakkuus, temperamentin vauhdikkuus murtavat vain vaivaloisesti tiensä alituisten esteitten kautta. Luonteen sairaalloiset pohjakerrostumat ovat selvästi näkyvissä, kun niitä ei vielä peitä mikään kimaltava, häikäisevä verho. Kaikki on hämärää ja muodostumatonta, ei mikään ilmaise tulevaa lumoojatarta; tämän luonteen piiloaika on perinpohjainen ja pitkä.
Mutta kuitenkin yhtyvät jo vändralaishämärään Koidulan elämän säikeet kuin alkusolmuun.
Jannsenin Diariumissa tapaa vuodelta 1844 seuraavat sanat: "Kuukautta myöhemmin, kun olin viime päiväkirjani päättänyt, lahjoitti Herra minulle tyttären, joka jo enemmän kuin kymmenen kuukautta on ollut ilonani, ja jonka syntymän jälkeen rakas vaimoni kävi kivulloiseksi ja sitä yhä vieläkin on."
Koidulan varhaisimman lapsuuden yli heittää varjonsa Vändran metsien pimento. Niin paljon synkkiä korpitiheikköjä, niin mustat ja loppumattomat metsät, karhutarinoineen. Niin paljon hyllyviä soita ja märkiä rämeitä suosaarineen, senjälkeen taas metsää, metsää ja suota… Ja joki, myllyjä pyörittävä joki monine sivuhaaroineen, liivinmaalaiset lakeat luhtamaisemat matalaa pensaikkoa ja karkeaa heinää kasvavine, jokipolvien halkomine niittyineen ja heinäaumoineen, keväisin täynnä pääskynsilmiä [jauhoesikko, primula farinosa] ja kulleroita, kuin sinipunaa ja kultaa.
Kuka voi arvioida, kuinka paljon ja mitä tästä kaikesta on jäänyt tuskin seitsemänvuotisen lapsen mieleen, joka Vändran lukkarin virkatalosta ja sen lähimmästä ympäristöstä keräsi ensimäisiä, hapuilevia vaikutuksiaan elämästä. Miksi jäi juuri tuo kuva, miksi ei toinen? Tietoista valintaa ei vielä ole olemassa, mutta jo muodostuvat hiljaa ja huomaamatta vaikutusten pohjakerrokset.
Vändran pitäjän lukkarin asunto, jossa Koidula syntyi, oli yksikerroksinen puurakennus, läheiseen, tiheään metsään peittyvä, ympärillä tavanmukainen omenatarha, vasikkahaka lammikkoineen, korkean pystyaidan sulkema pihamaa, josta kuja vei maantielle, vähän kauempana karjalaitumet, mainiot kurppien pyyntipaikat ja käen kukuntalehdot.
Itse kertoo Koidula lapsuutensa luonnon vaikutuksesta: