Kuitenkaan ei Koidula edes isältään perinyt ristiriidatonta ja sopusointuista luonteenpohjaa. Jannsenin näköjään niin avonaisessa, helposti hallittavassa luonteessa piili omituinen kaksinaisuus, joka ylläpiti alituista, joskin ehkä useimmilta salattua taistelua. Oikeammin olisi kai sanoa, että hänen alkuperäinen, sangen nautinnonhaluinen verensä oli herkeämättömässä ottelussa ajan ankaran pietistisen hengen kanssa, jonka vaatimukset hän jo varhaisesta nuoruudesta oli omistanut. Hänen lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa pitämänsä saksankielinen päiväkirja, Diarium, on täynnä todistuksia tästä salaisesta ristiriidasta. Ihmeellistä on nähdä hänen rehevää luontoaan vanhatestamentillisessa kamppailussa, jossa pahuuden voimat, useimmiten kai Bachuksen palvelus, ovat olennoidut täysin käsinkoskettaviksi. "Saatana on minua taas oikein halusta hätyyttänyt." "Vaikka Paimen minua suloisella äänellään kutsuu, en sentään mieli seurata häntä, vaan perkeleellistä sutta." Mutta vaikka Jannsen elämänsä loppuun saakka pysyykin pietistisissä lauseparsissa, tuntuvat ne usein enemmän tai vähemmän ulkokohtaisilta, ikäänkuin vaappaukselta hänen talonpoikaishuumoria pulppuavan tyylinsä yllä. Suoraan luonnon hetteistä hersynyt leikillisyys ja hänen sisimmän luontonsa tuiki maallinen verevyys kuultavat yhä uudestaan korkeasti kirkollisen kuoren alta.
Jannsen oli vasta parinkymmenen vuotias nuori koulumestari, kun oppilaitten joukossa muitten muassa oli hänen edeltäjänsä lukkari Kochin veljentytär Emilie, vain kolmea vuotta opettajaansa nuorempi, pitkä, komea ja kiivasluontoinen tyttö, jonka karkeahko kauneus herätti nuoren lukkarin rakkauden. Emilie Kochista tuli Koidulan äiti.
Hänen kauttaan sekaantui Mats-myllärin voimakkaaseen ja Malle Kuldkeppin valoisaan vereen "vieras veri", kivulloisia hermotiloja sairastavan, vierassyntyisen suvun, joka toi mukanaan oman, Jannsenista kokonaan eroavan sävynsä. Ikäänkuin hajoittava aines se tunkeutuu ennen terveeseen elimistöön, kuin taudinitiö, jonka hävittävä vaikutus tuntuu heti jo seuraavassa polvessa.
Kochien suku oli saksalaissyntyistä, luultavasti suorastaan Saksasta siirtynyttä. Emilian isä, Wilhelm Koch, oli juuston valmistaja Rõusan moisiossa, samannimisen joen rannalla. Hän kuoli aivotulehdukseen, Koidulan ollessa kahden vuoden vanha. Sensijaan on Koidula varmasti nähnyt äidin-äitinsä, jonka vaikeasta luonteesta Jannsenin Diarium on täynnä valituksia. Anoppi näyttää olleen vävynsä perheelle todelliseksi ristiksi. Jannsen nimittää häntä valheelliseksi ja pahasisuiseksi ja valittaa vielä vuonna 1856 sukulaisistaan: "Olen joutunut joka suhteessa surulliseen perheeseen. Tyhmyreitä, riitapukareita, ikäänkuin ilkeät ja typerät lapset. Olen kuin muurahaispesässä, ja nämä muurahaiset ovat kaikki myrkyllisiä." Anoppi kuoli rintasyöpään, samoin kuin hänen sisarensakin, — tautiin, joka oli muodostuva kohtalokkaaksi tyttärenkin perheessä.
Kochien suvun sairaalloisuus ei kuitenkaan ollut vain lievää hermostumista, vaan vaikeita varsinaisia aivohäiriöitä ilmeni sen jäsenissä. Muuan Koidulan tädeistä, Matilde Koch, oli kaatuvataudin takia jo varhain pakoitettu eroamaan emännöitsijän toimesta ja yritti myöhemmin itse tehdä lopun elämästään, leikkaamalla auki valtimonsa. Oman kätensä kautta kuoli Tartossa Koidulan eno, talonomistaja Reinhold Koch, ampumalla luodin otsaansa, ilman minkäänlaista tunnettua aihetta.
Koidulan äidissä esiintyivät suvun kieltämättömät rappeutumismerkit tosin lievemmässä muodossa, etupäässä äkkipikaisuutena, hermostuneena kiivautena ja yleisenä, kestävänä mielenmasennuksena ja ärtyisyytenä, jota kuusi tiheään toinen toistaan seurannutta lapsivuodetta ja perheen vaikea taloudellinen asema vuosien kuluessa yhä lisäsivät. Kuva, jonka Jannsenin Diarium hänestä avioliiton ensimäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa antaa, ei suinkaan ole mielittelevä, niin väritetty kuin se mahdollisesti onkin, nähtynä avioparin keskinäisten erimielisyyksien prisman läpi. Hänen henkiset lahjansa ovat olleet keskinkertaiset, kokonaan käytännölliselle alalle rajoittuneet, ja käsityksen ahtaus, henkisten harrastusten puute, teki hänelle jo varhain miehensä ja tyttärensä rientojen seuraamisen mahdottomaksi.
Hänen kuudesta lapsestaan, joista kaksi vanhinta oli tyttäriä, seuraavat poikia, näyttää ainoastaan nuorempi tytär ja nuorin poika päässeen vapaaksi perhettä uhkaavasta sairaalloisuudesta, muissa neljässä, Koidulakin niihin luettuna, tuntuvat auttamattoman rappeutumiskulun oireet. Ei tarvitse muuta kuin luoda pikainen katsaus Koidulan kolmen veljen kohtaloon, tullakseen täysin vakuutetuksi. Vanhin veli Leopold oli tahdonkyvyltään ja tarmoltaan kokonaan heikontunut henkilö, jota rauhaton vaellushalu kuljetti milloin mihinkin, kunnes selkäydintulehdus teki lopun hänen hukkaanmenneestä elämästään. Toinen veli Julius, nuori lupaava seminaristi, kuoli jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, heittäytyessään satunnaisen päihtymisen takia tyrmään vietynä, puolittain tapaturmaisesti, puolittain tahallaan kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Eikä ole liioin vaikea Koidulan kolmannen veljen, Viron sanomalehdistön historiassa hyvin tunnetun Harry Jannsenin rauhattomassa ja oikeastaan hedelmättömässä lahjakkaisuudessa, kaikkien esteettis-filosofisten taipumusten ohella, luonteen heikkoudessa, alituisissa suunnanvaihdoksissa, tuntea perityn sairaalloisen veren ehkäisevää ja hajaannuttavaa vaikutusta.
On kuin kieltäytyisi kauneustajunta etsimästä näin sameista alkulähteistä Koidulan kauneimman ominaisuuden, hänen harvinaisen haltioitumiskykynsä, syntysanoja. Ja kuitenkin on todenperäisesti tarvittu Koidulan tulisielun kokoonpanoa varten juuri hänen äitinsä vierasta, kiihkeäsävyistä ja jo osaksi sairaalloista verta. Jannsenilainen aines olisi tuskin riittänyt sytyttämään sankarillista, palavaa kipinää, joka Koidulan sielussa lyhyen loistoaikansa hehkui. Jannsenin tyttärenä olisi Koidula luonnonlaadultaan varmaan ollut tasaisempi, arkipäiväisempi, vähemmän altis ristiriidoille, ja hänen runoilijalahjoiltaan puuttunut ponnahtava joustavuus, joka parhaina hetkinä kohottaa hänen tuotteensa niin korkealle yli isän kansantajuisten kyhäysten, todellista isänmaallista sankarirunoutta kohti. Jannsenissa ei ole jälkeäkään korkealentoisuudesta eikä intohimosta, hän on soittokoneena harmiton kylähanuri tai harmonikka, Koidula sensijaan kultakielinen, intomielinen harppu, vireessä juhlallisten ja haltioittuneitten sävelten varalle. Koidulan korostettu tunnevoima, hänen intohimoinen antaumiskykynsä, hänen lyyrillinen inspiratsionsa on nähtävästi samaa sairasta alkujuurta, kuin hänen enonsa tai veljensä äkillinen ja epätoivoinen teko, tai hänen lahjattoman äitinsä äkkipikaisuus ja kiivaus. Sekä Koidulan suuruus että traagillisuus, hänen; leimahtava olentonsa ja vähäinen vastustuskykynsä saavat kiittää äidin verta olemassa-olostaan.
Sairaalloista verta toiselta puolen, toiselta vielä suureksi osaksi talonpoikaisen tervettä, alotevoimaista verta, mutta siinäkin jo sisäisen ristiriitaisuuden itiö, — se oli Koidulan kokoonpano.
Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta, kuin väkevätuoksuinen suonyrtti.