Kerran on Mats-mylläri, kerskuen ruumiin voimiaan, kahmannut joen rannalta valtavan kivijärkäleen, joista Vändra on rikas, ja kahlannut kaiken kansan nähden myllyjokensa poikki.
Samasta joesta, joka todisti hänen voimannäytteensä, tuli hänen hautansa. Eräänä päivänä hän kuuli siitä hukkuvan hätähuudon, muuan mies, Haua Toomas, rukoili hengenhädissään apua. Mats-mylläri syöksyi silloin jokeen miestä auttamaan, mutta hukkuva tarttui pelastajaansa ja veti hänet mukanaan syvyyteen.
Kaksi vähäistä, kuin magnesiumvalon välkähdyksessä ikuistettua piirrettä, mutta muuta ei tarvitakaan: nousevan sivistyssuvun kanta-isä, vändralainen kiviä kanniskeleva Kalevipoeg, on edessämme, joskin vähän tarumaisena, vähän saduntapaisesti suurennettuna kansan jättiläisten tapaan. Tässä on vielä turmeltumattoman, alkuperäisen talonpoikaisveren voima, joka voi esiintyä kerskuvana ja kansansuosiota tavoittelevana, mutta samalla yhtä sankarillisesti uhrautuvana. Mikä erityisesti eroittuu mieleen, on juuri teon, toiminnan äkillisyys, harkitsemattomuus, voimakkaan, hetkellisen vaiston valtaote, joka ei säiky hengenvaaraakaan, sekä ensimäisessä kuvassa eräänlainen esiintymishalu, yleisön- ja ihailun tarve, — kaikki piirteitä, jotka tapaamme uudestaan Mats-myllärin pojanpojantyttäressä.
Hänen poikansa, Koidulan isoisän, suhteen on perintätieto ollut oikullisen puolueellinen, hän himmenee täydellisesti verevän esi-isän rinnalla. Kaikki, mitä hänestä tiedetään, on, että hänen nimensä oli esihistoriallinen Aatami, että hän jatkoi isänsä ammattia ja kuoli poikansa Jantsin, Koidulan isän, ollessa kuuden, seitsemän vuoden vanha.
Sensijaan on tämän Aatamin Eeva, valoisa ja hilpeä Malle, Kangro-Andreksen tytär Kuldkeppien heimoa Suure-Jaanin naapuripitäjästä, säilynyt täydessä valaistuksessa. Jannsenien jykevään rakenteeseen tuo hän, käsityöläisen, kankurin tytär, liikkuvamman ja keveämmän aineksen, todenperäisesti myös sanataituruuden lahjan, joka hänessä esiintyi olojen pakosta vain suurena sanasukkeluutena, sulavapuheisuutena, rahvaanomaisten sanasutkausten ja puheenparsien ehtymättömänä runsautena. Voi liioittelematta johtaa Jannsenin perheessä myöhemmin periytyvän kirjoittamiskepeyden herkeäkielisestä ja heleäsävyisestä kankurintyttärestä, joka suoranaisestikin varmaan luovutti pojalleen perinnöksi mehevän ja rikkaan kielensä. Hänestä on myös lähtöisin jannsenilainen leikillisyys, joka Koidulan isässä työntää niin vereviä ja vielä viljelemättömiä vesoja.
Ensimäisen miehensä kuoltua meni Malle toisiin naimisiin talollisen Röömussaaren kanssa ja eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, loppuikänsä aivan sokeana. J.W. Jannsen oli häneen hellästi kiintynyt. Kun hän, silloin jo 54 vuotias mies, ilmoittaa omille lapsilleen äitinsä kuolemasta, piirtää hän kirjeen loppuun syvästi murtuneena: "J.W. Jannsen, orpo raukka!"
Koidulaa tulee ajatelleeksi aina etupäässä isänsä tyttärenä, vuosia kestänyt yhteistyö on yhdistänyt eroittamattomasti heidän nimensä Viron sivistyshistoriassa. Epäilemättä onkin Koidula perinyt useita ominaisuuksia ja kykyjä isältään, etupäässä juuri älylliset lahjansa, kirjalliset ja agitatoriset taipumuksensa, seurallisuutensa ja humoristisen suonensa. Mutta hän sai ne ikäänkuin arkipäiväisessä asussa, tavalliseen mittakaavaan, jokapäiväisyyden rajoihin mahtuvina, viljelemättömän raaka-aineen muodossa. Vasta Kochien sairaalloinen, kiihtynyt veri tuo uuden poljennon näihin ominaisuuksiin ja henkisiin kykyihin, värittäen ne omalla vauhdikkaalla temperamentillaan.
Koidulan isä, Johann Woldemar Jannsen, on syntynyt orjain vapautusvuonna 1819, "kun Viron vapaus oli tasan 40 päivän ikäinen", ja on rehevimpiä persoonallisuuksia, mitä Viron karu kamara on kasvattanut. Itseoppineena, paimenpojasta papillisten ja aatelisten suosijainsa avulla kohonneena, oman tiedonjanoisen ja alati laajempaan vaikutusalaan pyrkivän henkensä eteenpäinviemänä, tuli hänestä virolaisen sanomalehdistön ja useitten kansallisten sivistysyritysten perustaja ja toimeenpanija sekä pitkiksi ajoiksi Viron tunnetuin ja suosituin mies. Hänen sijansa on Viron kansallisen liikkeen historiassa F.R. Kreutzwaldin ja C.R. Jakobsonin rinnalla, joskaan hän ei omaa edellisen perinpohjaista sivistystä ja luovaa runoilijakykyä eikä jälkimäisen ryntäävää, häikäilemätöntä soturisielua.
Sensijaan on Jannsenille ominaista suuri sanahelppous, sanonnan, — kirjallisen tai suullisen, — luistava, itsestään sujuva joustavuus ja kansanomainen rikkaus. Vändralaisen myllytuvan, jota hän nimittää "yliopistokseen", ja Mallemuorin kukoistavat sukkeluudet elävät hänen karkeatekoisessa, liian tuttavallisessa, usein mauttomassa, mutta aina rehevässä ja lukijan tasoa alati silmällä pitävässä tyylissään. Niin vailla varsinaista taiteellista arvoa kuin hänen tuotantonsa onkin, — se käsittää epälukuisen määrän mukaelmia, alkuperäisiä ja käännöksiä, sekä suorasanaista että runoa, — ei hänen tyyliltään puutu omaa järeää ja koomillisiin vaistoihin vetoavaa viehätystään sekä eräänlaista, tosin ylen karkeaa plastillisuutta.
Ensi katsannolta tuntuu J.W. Jannsenin luonne erittäin selvältä, yksinkertaiselta ja helposti tajuttavalta, niin täynnä joviaalisuutta, hyvätuulisuutta, mehevyyttä se on. Talonpoikaisveren alkuperäinen raskaus on kadonnut ja vaihtunut yritteliäisyydeksi ja alotekyvyksi. Olisi väärin sanoa tätä luonnetta syvälliseksi tai varsinaisesti voimakkaaksi, mutta se on — ainakin nuoruus- ja miehuusvuosina — erittäin liikkuva, henkisesti valpas, hyvävaistoinen ja toimintakykyinen. Se on suuressa määrin mukautuva ja oloja hyväkseen käyttävä, ei milloinkaan taisteleva, aina sovittava, rauhaa rakastava ja leppyisä.