Huolimatta kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestä painostuksesta, jonka alaisena Koidulan nuori elämä lapsuus- ja kasvinvuosina oli, täytyy sentään ajatella, että hänen henkinen rakenteensa, hänen varsinainen erikoisuutensa tänäkin aikana kasvoi, salassa ja mitään elonmerkkiä itsestään antamatta; muuten ei voisi selittää sen äkillistä kypsyyttä. Hänen luonteensa pohjapiirros oli epäilemättä jo nyt olemassa. Ei voi ajatella Koidulaa yksinomaan suotuisan ajan tuotteena, koko hänen sielullinen rakenteensa oli varmasti jo valmis, ennenkuin se pääsi mihinkään kosketuksiin ajan kanssa, ennenkuin mitkään ajan aatteet ehtivät sitä hedelmöittää. Varmasti emme tiedä mitään sen varsinaisesta vapautushetkestä, emme edes, oliko sen kehitys äkillistä vaiko hidasta murrosta, mutta tosiasiana voi kuitenkin pitää, että Koidula jo Pärnussa ainakin osaksi pääsi nousemaan pitkällisestä lamaannus- ja masennustilasta, joka kehitysiässä usein uhkaa juuri taidekyvyillä varustettuja lapsia. Ainakin ovat hänen älylliset lahjansa, etupäässä juuri helppous kirjoittaa, synnynnäinen, aito jannsenilainen kepeys käytellä kieltä, myös viroa, jo tällöin selvästi näyttäytyneet.
J.W. Jannsen, jonka elämänsuunnitelma vähitellen alkaa kypsyä, — hän saa kauan aikaa turhaan pyytämänsä sanomalehtiluvan vuonna 1857, jolloin Perno Postimees ilmestyy, — ei suinkaan voinut olla huomaamatta, minkälainen apu ja tuki ja samalla halpa työvoima kirjallisessa työssä hänellä oli varttumassa omassa nuoressa tyttäressään. Luuvalon rasittamana Jannsen alkaa yhä enemmän turvautua tyttärensä kynään, sikäli kun tämä koulusta vapautuu. Aluksi on Koidulan työ ollut vain isänsä sanelun mukaan kirjoittamista tai puhtaaksikirjoitusta, mutta hyvin pian hän on saanut itsenäisesti ruveta kääntämään tai mukailemaan kertomuksia ja kirjoitelmia isänsä monia julkaisuja varten. Näissä kirjoituksissa, jotka silloisen tavan mukaan ilmestyivät sekä ilman tekijän että mukailijan nimeä, on Koidula hämmästyttävässä määrin omaksunut isänsä tyylin ja kielen, niin että olisi mahdoton ilman erityistä luetteloa eroittaa isän ja tyttären kynäntuotteita.
Paitsi sitä muodostui jo Pärnussa Jannsenin kodista vuosien kuluessa kokouspaikka ympäristön henkisesti heränneimmille asukkaille, nuorten miesten ja naisten keräytyessä sinne laulua harjoittamaan, ja vanhempien ihmisten puhelemaan ystävällisen ja vilkkaan koulumestarin kanssa, jonka sisäisistä taisteluista yksin Diarium tiesi. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että Koidulakin on ollut läsnä näissä illanvietoissa.
Pärnusta käsin on myös jo vuonna 1863 ilmestynyt Koidulan ensimäinen, erityisenä kirjana julkaistu mukaelma, " Ojamölder ja tema miniä " (Ojamylläri ja hänen miniänsä), — tuntemattoman alkuteoksen, kaikesta päättäen saksalaisen mukaan, sommiteltu, itsessään kirjallisesti ala-arvoinen kyhäelmä, jonka osaksi kuitenkin kauan aikaa tuli yksin sekä Suomessa että Unkarissakin edustaa virolaista novellikirjallisuutta. [Unkarilainen tiedemies Hunfalvy lähti matkalleen Itämerenmaakuntiin Ojamölder taskussa!]
Mutta kaikki tämä on vain vaatimatonta ja hapuilevaa alkusoittoa. Läpi lapsuuden salaisten kärsimysten, kestettyjen nöyryytysten ja häpeän, alati rasittavan syyllisyystunnon, alkaa tunkeutua voitollisena aavistus omasta rikkaudesta ja kauneudesta, — tietoisuus omasta poikkeuksellisuudesta, mutta ei enää painostavana ja masentavana, kuten tähän saakka.
II
TÄHDENLENTO
3.
Koidulan sisäisen tulen liekintä on lyhyt, mutta hän on palanut pohjia myöten, jokaisella säikeellään. Hänen isänmaallisissa hymneissään, joitten tuli yhä murtautuu läpi muuttuneen ajan ja olojen kerrostumain, on osa tätä hehkua; luultavasti ei kuitenkaan kaikkea.
Koidula tuntuu ensi katsauksella eroittamattomasti liittyneeltä aikaan, jonka henkilöitymä hän oli; ja niin elimelliseltä näyttää tämä yhteys, että aluksi on mahdotonta kuvitella häntä siitä irroitettuna. On kuin aika olisi luonut hänet, sulattanut ahjossaan hänen henkensä omia tarkoituksiaan varten, vapautunut, iloinnut ja kukkinut hänessä. Varmaa on, että Koidula sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, ei olisi ollut mahdollinen kahtakymmentä vuotta varhemmin tai myöhemmin; vuosi 1849 tai 1889 ei olisi voinut olla Koidulan kukoistusaika; sensijaan on 1869, virolaisen vapauslaulujuhlan vuosi, täynnä Koidulan sielua.