Ja kuitenkin on itse aikakin, näennäisesti Koidulan kohtalon suurin tekijä, satunnainen ja toisarvoinen hänen sisäisen tulensa kehitykseen nähden. Aika antoi sille hetkeksi alttarin; kutsui esiin sen, antoi sille poltto-ainekset, mutta se ei sitä luonut. Mikään ei estä ajattelemasta, että Koidulan suuri tunnevoima mahdollisesti olisi voinut purkautua kokonaan toiseen väylään. Se tarvitsi nousuaikaa ja liikuntoa, joukko-innostusta, syttyäkseen ja sytyttääkseen, mutta ei mikään todista, että ainoastaan kansallinen herätys olisi voinut saada sen liikkeelle. Voi aivan yhtä suurella syyllä ajatella sen syttyneen intomieliseksi, uskonnolliseksi hurmioksi, tai yhteiskunnallisten ja valtiollisten liikkeitten järkyttäminä aikoina yhtä kiihkeään toimintaan vieväksi osanotoksi, taikka täydellisinä aallonpohjakausina eroottiseksi antaumukseksi.
Verisekotuksen ja perinnöllisyyden oikullinen hämärä ja virolaisten perheitten lyhyeen loppuvat sukujohdot ja vaillinaiset perintätiedot eivät salli tunkeutua kuinkaan syvälle Koidulan tunnevoiman ja haltioitumiskyvyn syntysalaisuuksiin. Mutta sielullisesti mieltäkiinnittävää olisi mennä toista tietä syvemmälle tämäntapaisen ominaisuuden erittelemisessä. Nähtävästi on kysymys eräänlaisesta alkuvoimasta, elämänenergiasta, joka muutamissa henkilöissä heidän erikoisen sielullisen rakenteensa takia ajottain saavuttaa erityisesti korostetun asteen. Että se useimmiten tapahtuu varhaisessa nuoruudessa, on luonnollista, koska elintarmo silloin on korkeimmillaan, ja kehittyneen harkinnan ehkäisevä, pidättävä vaikutus vielä vähäinen. Erityisesti mieltäkiinnittäviä ovat juuri tämän alkuvoiman tuiki erilaiset ilmaisumuodot, jotka usein ovat keskenään vaihtoehtoisia, toistensa sijaisia. Ne sukulaissäikeet, jotka yhdistävät kiihkouskonnollisuuden ja seksuaalisuuden, ovat tunnustetut, siksi vierekkäin, siksi toisiinsa kietoutuneina ne esiintyvät ihmissielun kuviokudoksessa. Mutta mikään ei estä samoin ajattelemasta, että kiihkoisänmaallisuuteen, nousu- ja vaara-aikoina intohimoksi ja uskonnolliseksi haltioitumiseksi kasvavaan tunteeseen, samoin voi yhtyä alkujaan ja varsinaiselta luonteeltaan puhtaasti eroottisia aineksia. Toisin sanoen, että tällainen isänmaallinen, kansallinen hurmio naisissa ilmetessään useissa tapauksissa pohjimmiltaan ja sisimmältä olemukseltaan onkin eroottista tunnevoimaa, vain eri muodossa ilmenevää kuin tavallisesti.
Tunnettua on, että ne harvat älyllisen voimannäytteet, mitkä naisilla aikojen kuluessa on näytettävissä, ovat suoritetut useimmiten korostetun eroottisen tunteen merkeissä. Äly on ollut alistettu kaikkivaltaisen rakkaustunteen palvelukseen, sen on täytynyt jännittäytyä ylivoimaisiin ponnistuksiin, sen saavutukset ovat olleet uusi uhri rakastetulle, sen ponnistuksien päämäärä, vaikka ei aina tietoinenkaan, rakastetun häikäiseminen, uuden viehätyksen keksiminen. Madame de Staëlin, George Sandin runous on kokonaan tällaisen, rakkauden hedelmöittäneen älyllisyyden täyttämää. Koidulan laita on jossain määrin toinen. Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hänen ensimäinen, luonnonvoiman tapainen puhkeamisensa tapahtuu, ei tapaa ketään henkilöä, ei todellista eikä kuviteltua, jota voisi ajatella sen aiheuttajaksi. Päinvastoin, näyttää siltä, kuin pysyttelisi Koidulan varsinainen eroottisuus pitkät ajat miltei lapsellisella asteella, niin koskemattomalta tuntuu koko hänen olemuksensa. Ei voi ajatella isänmaallisen hurmion siirtyneen häneen kenestäkään toisesta henkilöstä, — vaikka hän epäilemättä ensimäisen isänmaallisen herätyksensä saikin isänsä kautta, — eikä sen syttyneen suitsutukseksi millekään maalliselle tai haaveelliselle rakkaudelle. Mutta sen hehku on siksi palava, siinä ilmenevä antaumistarve siksi rajaton ja kiihkeä, että hyvin lähellä on nähdä tässä ensimäisessä, koko olemusta järkyttävässä sielunliikkeessä voimakas eroottinen tunnepohja, jollei halua sitä suorastaan pitää rakkaustunteen tavallisuudesta poikkeavana ilmaisumuotona. Koidulan myöhempi kehitys, joka antaa selvemmän aavistuksen hänen sielunsa mutkallisesta ja sentään oikeastaan yksinkertaisesta kokoonpanosta, aiheuttaa arvelun, että hänessä piili paljon edellytyksiä yksinomaan eroottiseenkin antaumukseen. Suotuisa aika, — ainakin virolaisuuden kannalta katsottuna, — antoi sensijaan hänen tunnekyvylleen laajemman kantavuuden.
Jannsenin perheen muuttaessa Tarttoon vuonna 1864, — Koidula oli silloin yhdenkolmatta vuotias, — oli ilma epäilemättä jo täynnä kansallisen herätyksen sähköä. Tartto, tähän saakka saksankielisen sivistyksen tyyssija, täynnä vanhan saksankielisen yliopistonsa alma-mater-arvoa, miekanmittelyjen, ylioppilaskujeiden ja tieteellisen vakavuuden kaupunki, saksankielinen aina aatelistosta ja yliopistomiehistä käsityöläisiin saakka, siitä oli tuleva Viron kansallisen herätyksen pitkäaikainen keskus. Sen asema Viron sydämessä, yliopistonsa kautta yhtymäpaikkana paraikaa muodostuvalle virolaissyntyiselle ylioppilaspiirille, ja juuri J.W. Jannsenin sekä hänen sanomalehtensä kokoava vaikutus, määräsi sen merkityksen.
Itse kaupungin yllä on pikkukaupungin värikkyys ja kodikkuus, siellä täällä vanhassa kaupunginosassa Domvuoren liepeillä jokin puu- tai kivitalo, joka pysähdyttää puhtailla empiremuodoillaan, jokin kauniisti veistetty ovi, jokin tyylikäs pääty, siellä, täällä vähäinen osa ammoin luhistunutta kaupungin muuria, puutarhat täynnään sireenejä, akaasioita ja satakieliä. Jokisatama likainen ja viehättävä, kirjava peipsiläisine lotjineen ja lauttureineen, ja illan kuutamossa, rantalyhtyjen tulissa pimeyteen vierivine Emajoen vesineen, jotka hitaasti, hitaasti kuljettavat purjealuksia kahden järven väliä. "Strohm, zaehme hier deinen Lauf!" (Virta, tässä hillitse vuosi!) nämä mahtipontiset käskysanat on piirretty Katariinan aikuiseen kivisiltaan, jonka aliset kaaret leikkaavat kehyksiinsä värikkäitä kuvia virrasta ja rannoista. Yltympäri kaupungin viljeltyjä, savipohjaisia lakeuksia, joitten ainoa viehätys on valaistuksen vaihtelu laajalla taivaalla, ja keväisin mitä herkeämättömin leivosten liverrys.
Koidula ei suinkaan tullut mihinkään paraikaa jo palavaan kansalliseen innostukseen, virolaisen legendan hetki ei vielä ollut lyönyt. Mutta hänen sielunsa taipui herkästi kuin vesivirpi uusia, salaisia vesisuonia kohti, jotka ajan uumenissa tykkivät, hän ennätti ikäänkuin ajan edelle, otti vastaan ja kokosi ilmassa väräjävät sähköaallot, ennenkuin ne ehtivät mitään suurempaa liikuntoa synnyttää.
Koidula oli tuskin ennättänyt olla toista vuotta Tartossa, kuu hän jo, — kahdenkymmenenkolmen vuotiaana, — julkaisee vuonna 1866 ensimäisen runokokoelmansa " Vaino-Lilled " (Kedon kukkia), jota myöhemmin samana vuonna seurasi hänen toinen kokoelmansa " Emmajõe Ööpik " (Emajoen satakieli).
Molemmat runokokoelmat ilmestyivät ilman tekijänimeä; Vaino-Lilled kokoelman kansilehdellä on sanat: "Eesti rahva heaks meeleks" (Viron kansan iloksi).
Jannsen kirjoittaa vuonna 1867 C.R. Jakobsonille, joka kuten jo on mainittu, tahtoi painattaa joitakuita Koidulan runoja lukemistoonsa:
"'Vaino-Lilled' ovat erään nuoren naisen kirjoittamia, joka on minua hyvin lähellä eikä millään ehdolla halua tulla mainituksi."