Seuraavassa kirjeessä, samalta vuodelta, jatkaa Jannsen:
"Hän suostui vain vavisten ja epäröiden, oikeastaan vain minun erityisestä vaatimuksestani, jättämään Vaino-Lilled painettaviksi. Oikeata nimeään mainita, — ei, siihen ei hänellä ole rohkeutta 'se olisi liian äänekästä, liian vaativan rohkeata'."
"Onko hänen nimensä tulevaisuudessa oleva 'Koidula?' Miksi ei, hyvin mielellään", hän sanoo, "jollei vain nimi olisi liian kaunis, liian runollinen, ikäänkuin tavallaan tarunomainen henkilönimi, ja sentähden liian vaativa, liian korkealle kurkoittava nuorelle tytölle, joka ei millään muotoa vaadi itselleen runoilijattaren nimeä."
Näin vaatimattomat ajatukset on Koidulalla aluksi runoilijakutsumuksestaan. Ja täydellä syyllä, sillä suurin osa Vaino-Lilled kokoelman runoista on epäilemättä käännöksiä, vaikka ei yhteenkään ole liitetty alkuperäisen tekijän nimeä. Ymmärtääkseen miksi ei Koidula koskaan myöhemminkään tehnyt eroa omien alkuperäisten runojensa ja vironnosten välillä, täytyy muistaa, että silloisessa Virossa oli yleisenä tapana julkaista käännökset kääntäjän nimellä ja pitää niitä viimemainitun henkisenä omaisuutena. Niin teki Jannsen, niin Kreutzwald, niin Koidulakin, sitä suuremmalla syyllä, kun oli kysymys runokäännöksestä.
Vaino-Lilled kokoelman runoissa, katsottakoon niitä vironnoksina tai alkuperäisinä, ei ole vielä kuin nimeksi olemassa Koidulan runouden varsinainen tunnepohja: isänmaalliset runot, paria poikkeusta lukuunottamatta, puuttuvat vielä täydellisesti. Yleensä ovat kokoelman runot sangen jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä sekä aiheiltaan että käsittelyltään, nykyaikaiselle lukijalle melkein mahdottomia nauttia, ja taiteelliselta arvoltaan hyvin kyseenalaisia. Yhdestä ainoasta runosta, joka muodostaa kuin sillan Emajõe Ööpikin hymneihin ja koko sävyltään suuresti eroaa muitten runojen enimmäkseen tasaisesti keinuvasta tahdista, tuntuu jo tuleva intomielinen, kiihkeä poljento. Sen nimi on " Kaugelt koju tulles " (Kaukaa kotiin palatessa).
Eestimaa, Eestimaa! Kes mind võtnud üleskasvata, Eesti leib, mull üksi magus maitsed, Eesti piir, mind üksi kindlast kaitsed, Tänu Isalel et tereta Võin sind jälle, kallis isamaa! — — — — —
Eestimaa, Eestimaa — Jälle nüüd su piiri nägin ma! Ja kui nuttes suud su mullal annan, Kõrgesse kätt taeva poole tõstan: Sinust ial enam lahku ma, Isamaa, mu püha Eestimaa!
("Eestimaa, Eestimaa, joka olet minut suureksi kasvattanut, — Eestin leipä, sinä yksin makealta maistut, — Eestin raja, sinä yksin varmasti varjelet, — kiitos luojan, että saan sinua jälleen tervehtiä, kallis isänmaa. — — —
Eestimaa, Eestimaa, — taas näin sinun rajasi! Ja kun itkien multaasi suutelen, kohotan käteni korkealle taivasta kohti: "Ikinä en enää sinusta eroa, isänmaa, pyhä Eestimaani!")
[Huvittavaa on isä Jannsenin tyylinäytteenä lukea hänen vuonna 1866 Eesti Postimiehessä Vaino-Lilled kokoelman johdosta kirjoittama suosituksensa. Kaikessa mauttomuudessaan se on hänelle erittäin luonteeomanen: