"Olemme lukeneet nämä 34 laulua enimmäkseen 2 kertaa järjestänsä läpitse, ja täytyy tunnustaa: ollappa nuorisomme käsissä enemmänkin senkaltaista luettavaa, kyllä silloin jäisivät Sobergin lokaiset runonpätkät suohon ja rapaan, missä niitten sija on. (M. Sohberg oli julkaissut vanhaan kansanrunon tyyliin muodosteltuja runoja). Vaino-Lilled kelpaisivat saksojenkin yrttitarhaan, sillä sieltä poimimme usein paljon huonompia. Totta kyllä, kelle Sobergin lokavesi on mieluisa, ei hänelle Vaino-Lilled kelpaa; heidän henkinen makunsa on pilalla, ja pitävät he haisevia kaloja makeampina, kuin hunajalla sekoitettua kastepisaraa kukanterässä. On luontokappaleita, jotka syövät selvää viljaa eivätkä salli vähäisintäkään rikkaa höyhenissään, on taas toisia, jotka aidantakaisten ympärillä riemuitsevat tai lantatunkiolla tonkivat ja sylkeä syövät. Vaino-Lilled sensijaan näyttävät tuovan ilmi, mitä hellä, herkkäsydäminen lapsi kauniissa kukkatarhassa rakkaan äitinsä kera haasteleepi, ihmetellessään taivaallisen Isän viisasta rakkautta… Kirjan hinta on 48 sivusta 8 kopeekkaa."]
Vasta Emajõe Ööpikissä, niin lyhyt aika kuin molempien runovihkojen välillä onkin, ja niin monet kuin tämänkin kokoelman runoista epäilemättä ovat käännöksiä tai muuten taiteellisesti arvottomia, kukoistaa Koidulan varsinainen runous. Pitkän piilo-ajan jälkeen puhkeaa hän yhtäkkiä aivan valmiina, saavuttaen heti korkeimman ennätyksensä.
[Tutkimusta Koidulan runojen alkuperästä vaikeuttaa etupäässä se seikka, ettei hän ole käyttänyt ensiluokkaisia esikuvia, vaan on tyytynyt mukailemaan ja kääntämään vähemmän tunnettuja runoilijoita. Parin Uhland- ja Heine-käännöksen rinnalla tapaa nimiä kuten Hoffmann v. Fallersleben, Groth, Waldbrühl j.n.e. Enimmäkseen näkyy Koidula kääntäneen saksan kielestä, mutta pari suomen kielestäkin suoritettua mukaelmaa on hänen runojensa joukossa: " Isamaa hiilgava pinnala paistab " (Yrjö-Koskinen: Honkain keskellä) ja " Mut seisab meeles alati " (Oksanen: Savolaisten laulu). Kaikkiaan on tähän asti onnistuttu toteamaan kahdenkymmenen runon alkuperä, niitten joukossa parin melkein kansanlauluksi muuttuneen runon, kuten " Meil aia ääres tänavast " (Kl. Groth: De Weg an unsen Tun hentlank) ja " Emasüda " (Mutterherz). Epäilemättä johtaisi jatkettu tutkimus, johon kuitenkaan runojen taiteellinen arvo enimmäkseen ei aiheuta, samoihin tuloksiin, lukuunottamatta isänmaallisia runoja.]
On lausuttu, ettei ehkä minkään kansan runous hehku niin palavaa vapauden kaipuuta, kuin Viron vanhempi laulurunous. Nämä sanat kohdistuvat ennen kaikkea Koidulaan, niin liioiteltuja kuin ne ehkä muuten ovatkin. Harva henkinen maaperä lienee kiitollisempi vapaudenpalvontaan pyhitetylle runoudelle, kuin Viron seitsemänsatavuotisen orjuuden muokkaama. Koidulan "neitsytlaulut", kuten niitä virolainen Kunder nimittää, ovat parhaimmissa säkeissään kokonaisen kansanheimon runoutta, ikäänkuin yhtyisivät niissä pitkien piinapäivien salaiset huokaukset, vuosisatoja väsymättä periytynyt vapauden odotus. Niissä etsii ilmaisuaan heimon henki, kauan sorrettu ja tallattu kansansielu, täysi-ikäisyyteen ja vapauteen pyrkivä. Ne eivät vaikuta puhtaasti persoonallisilta, yhden ainoan henkilön tunneväylältä. Päinvastoin, Koidula on vain kuin tuulikannel, jonka kautta virolaiset soinnut ja säveleet tulvivat.
Koidulan isänmaallisia runoja kantaa voimakas paatos, korostetun ajan, korostetun tunteen luonnollinen ilmaus, joka tosin aina ei ole täysin vapaa paisutetusta kaunopuheisuudesta ja sanahelinästä. Ne ovat kauas kantavia kuin herätyshuuto, jonka tuli kuulua yli koko Maarianmaan, siitä niitten paatos. Kuinka kaikki nämä iskusanat, joita olemme tottuneet pitämään tyhjänä paraatikoruna, koska olemme kuulleet niitä liian paljon, liian usein, silloin olivat uusia ja ihmeellisiä, kuten käsite, jonka ne ilmaisivat! Ei vielä mitään kaavamaisuutta, kaikki mehua ja mahlaa, kaikkea kannattamassa todellinen ja niin äsken valveutunut tunne.
Ne ovat todellisia hymnejä, suru- ja kiitosvirsiä, joissa orjuuden valitus ja vapautuksen riemu vaihtelee. Kauneimpia ja voimakkaimpia on " Mu isamaa, nad olid matnud ". (Isänmaani, sinut oli haudattu).
Mu isamaa, nad olid matnud sind raske, musta kattega, ei muud su mulla pinnast tõusnud, kui verelilled õitsema, ja ahelas sa ennast väänsid ja orja ikkes ohkasid, ja vaikseks, vaiksemaks siis läksid, — siis une surma hingasid.
Kuussada aastat lendsid mööda, ei elu tähte annud sa, kui imelikult kõndis tasa üks muistne jutt veel üle maa, kuis enne prii su rahvas olnud, kord Kalevite vapper kond, ja kuda oma põhja pinnal kord Eesti rahvas pesitand.
Ja kus su pisar maha langes, säält laulud tôusid ülesse, ja taeva linnud rääksid, pilved, su valust teine teisele, ja tuuled kõnet vastu võtsid, neid kandsid põhja piirile, ja kivihoonest sisse tungsid nad ühe isa südame.
Üks sõna läbi ilma kõlas, et õnnes hõiskvad miljonid: "Ma tahan, et on prii mu rahvas." Ja orja-ikked langesid! Prii oma pinnalt jälle leiad nüüd Eesti rahva pesakest, ja õitsev Eestimaa, sa hüüad: "Auu Aleksandril igavest!"