(Isänmaani, sinut oli haudattu raskaan, mustan verhon alle, ei noussut mullastasi muuta kuin verikukkasten kukoistus; sinä vääntelihet kahleissasi ja huokasit orjan ikeen alla, kunnes yhä hiljaisemmaksi, hiljaisemmaksi kävit ja vihdoin unikuolemaan vaivuit.
Kuusisataa vuotta riensi ohitse, et elon merkkiä antanut, mutta ihmeellisenä ja hiljaa kulki yhä yli maan vanha tarina: kuinka muinoin oli vapaa ollut kansasi, kuinka uljas Kalevien heimo, kuinka Eestin kansa kerran oli omalla pohjallaan elänyt.
Ja mihin kyyneleesi vuosi, sieltä nousivat ilmoille laulut, ja taivaan linnut, pilvet kertoivat sinun tuskastasi toisillensa. Tuulet ottivat vastaan valituksen ja kantoivat sen pohjoiseen päin, kunnes se tunkeutui kivikartanoon erään isän sydämeen.
Kautta mailman kajahti sana, niin että miljoonat onnellisina riemuitsivat: "Tahdon, kansani olkoon vapaa!" ja orjan ies murtui. Nyt näet Eestin kansan kodin taas vapaana ja omalla pohjalla, ja kukoistava Eesti, sinä huudat: "Kunnia Aleksanterille ikuisesti!")
Sama aihe, vain toisen vertauskuvan muodossa, toistuu yhä. Koidula vertaa runossa Su priiust olid matnud (Vapautesi oli haudattu) isänmaansa vapautta ristiinnaulittuun, jonka hiukeeville huulille vain kirpeätä etikkaa tarjotaan, jonka hameesta heitetään arpaa, joka peitetään lujalla sinetillä lukittuun hautaan, kunnes aamun enkeli haudan avaa, ja kansan riemuitseva Hosianna vastaanottaa nuoren vapauden.
Vaat, elukoide tõuseb, su haua äärele üks ingel astub äkilt: "nüüd tõuse ülesse!" ja surma kivi veereb, koit särab, naeratab, — "noor priius, valges riides, maailm sind teretab!"
(Vaan katso, päivä koittaa! Sun hautas hämärään jo aamun enkel' astuu: "nyt elvy elämään!" Pois paasi kuolon vierii, soi kautta koittehen: "oi terve sulle, nuori vapaus valkoinen!")
Viron multa, yön hiljaisuus kertovat hänelle menneistä vapauden ja onnen päivistä, hän kysyy kukalta, miksi se kastettaan itkee, siksikö, että sekin on samaa kuullut. " Miks sa nutad, lillekene?" (Miksi itket, kukkanen?) julkaistu v. 1869 Eesti Postimiehen lisälehdessä.
Miks sa nutad, lillekene, nupud täis sul pisaraid, kas sa rasket bingevalu, ellake, ka tunda said?
On sull Eestipind ka rääkind, vaikne öö sull teada annd, enne muistsest röömupõlvest, kadund õnnest pajatand?