(Miksi itket, kukka, miksi on umpusi kyyneleitä täynnä, saitko jo, armas, sinäkin tuntea ankaraa ahdistusta?
Onko sinullekin Eestin multa puhunut, hiljainen yö kertonut, muinaisesta riemun ajasta, kadonneesta onnesta?)
Hänen runonsa ovat toisinaan kuin palavia rakkaudentunnustuksia, kuten Sind surmani (Sua kuolemaani saakka).
Sua kuolemaani saakka ma kalliiks kiittelen, mun maani, maireheni, sa Eesti ehtoinen! Oi Eestin vainiot, virrat ja äidinkieleni! sua kuolinvuoteellakin ylistää mieleni.
Oi maa, sa lapsillesi min hellän hoivan suot, ravinnon annat, verhon, ja haudan levon luot. On suloisempi maata sylissäs, Maarjamaa, kuin mailla vierahilla ain' auvoss' asustaa.
Sanat saavat teräksisen kaiun, hänen tervehtiessään maansa nuorta toivoa, jonka "ohimot kuumoittavat työstä, silmissä selkeät päämäärät", muinaisen virolaisen voiman eloon herätessä. Mutta ehkä väkevimmän ilmaisunsa saa Koidulan isänmaallinen tunne runossa Eesti muld ja Eesti süda (Viron multa ja virolainen sydän), julkaistu 1867 Eesti Postimiehen lisälehdessä.
Süda, kuis sa ruttu tõused, kuumalt rinnas tuksuma, kui su nime suhu võtan, püha Eesti kodumaa! — — — — —
Oh, ei jõua iial õelda, maa, kuis täidad südame, sinu põue tahan heitä kord ka viimse unele, ema kombel kinni kata lapse tuksvat rinda sa, Eesti muld ja Eesti süda, — kes neid jõuaks lahuta!
(Sydän, kuinka yhtäkkiä alat kuumasti rinnassa sykkiä, kun sinun nimesi, pyhä virolainen kotimaani, huulilleni kohoo.
Ah, en saata koskaan sanoa, kuinka täytät sydämeni, maa; sinun povessasi tahdon kerran viimeiseen uneeni vaipua; peitä silloin emon lailla lapsesi sykkivä povi; Viron multa ja virolainen sydän, kuka taitaisi niitä eroittaa!)