Mutta ennen kuin lähestyy tätä virolaista idylliä, tätä kaunista ja harvinaista suhdetta kuudenkymmenenneljän vuotiaan vanhuksen ja häntä tasan neljäkymmentä vuotta nuoremman naisen välillä, täytyy olla selvä kuva siitä, kuinka poikkeuksellisissa oloissa Koidulan nuoruus kului. Ainoastaan siten selviää moni seikka, joka muuten ehkä tuntuisi liian uskomattomalta ja sielullisesti vaikeatajuiselta.
Suuri erehdys olisi kuvitella Koidulan ensimäisiä nuoruusvuosia huolettomiksi ja iloisiksi, tai niitten yleensä millään lailla muistuttaneen tavallisten nuorten tyttöjen elämää.
Koidulaa odotti Tartossa ankara työtaakka. J.W. Jannsen, ryhtyessään Tartossa uutta Eesti Postimees nimistä sanomalehteä julkaisemaan, ei viivytellyt tietysti heti kiinnittämästä toimitustyöhön nuoren tyttärensä jo Pärnussa ilmaantunutta kirjallista kykyä. Se oli aivan itsestään ymmärrettävää ja luultavasti Koidulan oman toivomuksen mukaista. Perheen toimeentulon vaikeudet näyttävät yhä olleen siksi suuret, ettei varsinaisten palkattujen apuvoimien käyttämistä voitu alussa ajatella. Ainoastaan tyttäret olivat täysikasvuisia, kaikki neljä poikaa sensijaan vielä kouluiässä. Vaikka Koidulan suorittama kotiopettajatartutkinto oli ollut "paras, mikä miesmuistiin oli suoritettu", ei hänellä nähtävästi ole ollut halua käydä baltilaisten varattomien nuorten tyttöjen siihen saakka ainoata tietä. Ansaita hänen sensijaan täytyi, ja niin on hän kaikesta päättäen aivan vapaaehtoisesti alistunut nuoruutensa raskaaseen työ-ikeeseen.
Sanomalehden julkaisemiseen ei silloisissa alkeellisissa oloissa käytetty läheskään niin monimutkaista ja laajaa koneistoa kuin nykyään, vaan työnjako oli monta vertaa yksinkertaisempi. Ei vallinnut vielä tehtaan, vaan kotiteollisuuden henki. Mitä suinkin mahdollista, tehtiin omin voimin, perheen omien kasvavain jäsenten avulla, vieraita palkollisia käyttämättä. Jotain patriarkkaalista on epäilemättä esimerkiksi Jannsenin perheen tiistaisin tapahtuvassa lehden taitossa, johon otti osaa koko talo. Sitä vietettiin kuin säännöllisesti palautuvia talkoita, ja äiti laittoi teetä ja voileipiä lehden taitossa puuhaavalle perheelleen. Yhtä kotoista oli kaikki muukin toimitus.
Suurin osa toimitustyötä, niin kirjallista kuin käytännöllistä, oli Koidulan harteilla. Saadakseen jonkinlaista käsitystä tämän "työ-orjuuden" laadusta, kuten Koidulan ystävä, berliiniläinen akateemikko W. Schott sitä nimittää, voi poimia otteita hänen tämänaikuisista kirjeistään, niin hyvällä huumorilla kuin hän höystääkin yhä kertautuvia valituksiaan.
Hän ei ollut ainoastaan lehden toimitussihteeri, ei ainoastaan sen kirjallisen osaston toimittaja, vaan samalla lehden kirjanpitäjä, korjauslukija, lähettäjä; niin, puuttui vain, että hän itse olisi saanut sen latoakin! Koko joukko käytännöllisiä, aivan koneellisia toimia, joita ei nykyään enää kenenkään päähän pälkähtäisi lehden toimittajalta vaatia, kuten osotteiden käsinkirjoittaminen, oli Koidulan tehtävänä.
Hän kirjoittaa: "Hiljainen värinä kulkee läpitseni, kun tulevia viikkoja ja kuukausia ajattelen! Nyt täytyy jokaisen Postimiehen kappaleen olla eri ristisiteessä ja omalla osoitteella varustettu, — 2000-2500 lehteä ja osoitetta, jotka täytyy kirjoittaa. Aamusta iltaan olen viime kuukausina istunut isää auttamassa; eivätkö meidänaikuiset viisaat päät voisi keksiä hengetöntä kirjoituskonetta?"
Tai toisen kerran:
"En ole saanut pysähtyä, en levähtääkään, — minun on täytynyt tehdä työtä kuin rengin auran kurjessa, tai oikeammin hevosen auran edessä: leipähuolet kuolettavat kaikki herkemmät ajatukset aivoista. — lehtemme toimituksesta olisi kokonaiselle konttorille kylliksi. Kun yhdenkään viikon saisi mielin määrin levätä, että kiusallinen rintasärky katoaisi."
Ja eräässä toisessa kirjeessä: