"— Jo pari viikkoa ei maistu minulle yön uni eikä ruoka tai juoma, istuessani Postimiehen toimituspöydän takana aamusin kello kuudesta alkaen usein keskiyöhön saakka."
Tämä kaikki on aivan sananmukaisesti otettava; eräs silloinen Jannsenin perheen täysihoitolainen muistelee nähneensä Koidulan vain aterioiden aikana, jolloin hän ullakkohuoneestaan ilmestyi alakertaan, puettuna väljään työmekkoon, mennäkseen heti takaisin työhönsä. Itse kertoo Koidula kerrankin kuuden viikon kuluessa käyneensä vain kolmasti kaupungilla.
Melkein heti Tarttoon muutettua kävi Jannsenin oikea käsi luuvalon takia aivan käyttökelvottomaksi, ja Koidula saa siitä lähtien olla hänelle ja lehdelle kaikki kaikessa, sanan varsinaisessa merkityksessä isänsä oikea käsi.
Niinkuin hän itse siitä kirjoittaa:
"Olen isäni vanhin lapsi ja ainoa apulainen hänen työssään… Enemmän kuin kuusi vuotta (kirjoitettu vuonna 1867) olen jo hänen kirjurinsa, suurin osa hänen kirjoituksiaan kulkee minun käteni kautta, sillä isäraukkani oikea käsi on kovin jäykkä ja jäykistyy yhä päivä päivältä, — hän ei jaksa tunnissa edes täyttä sivua paperille panna. — Minä, vanhin, olen kasvanut isäni hengessä ja hänen kirjoituspöytänsä takana… ja jään paikalleni, niinkauan kuin hänen kalliit vanhat silmänsä ovat avoinna… Keneltä hän voisikaan iloisempaa apua odottaa kuin omalta lapseltaan!"
Näkyvimmin on tietysti tästä varhaisesta, liiallisesta työstä ja liikunnon puutteesta kärsinyt Koidulan ruumiillinen terveys, joka jo alun pitäen oli heikko. Hänen tuskallinen, elinaikuinen luuvalonsa ja nivelsärkynsä, joka aluksi asettui varsinkin oikeaan käsivarteen, — kuten isänkin! — on saanut alkunsa yhtämittaisesta, liiallisesta kirjoitustyöstä. Aika-ajoin kieltää lääkäri häneltä kaiken kynänkäytön viikkomääriksi. Ja niin raskas on hänen jokapäiväinen työnsä, että pakollinen sairausaikakin tuntuu virkistykseltä ja vaihtelulta.
"Minun täytyy toisinaan levähtää pitkäveteisistä liiketoimista, niin että olen onnellinen, kun joskus käsketään olemaan sairaana."
Etupäässä on tämä aikainen ja Koidulan voimille varmaankin ylenpalttinen liikarasitus ja yksipuolinen henkinen työ kuitenkin vaikuttanut hänen sielulliseen kehitykseensä. Mieltäkiinnittävää on ensiksikin uhraava nöyryys, millä Koidula ilman muuta, vastaanpanematta, alistuu perheen toimeentulon takia, isänsä takia hengettömäksi työkoneeksi. Hän rukoilee itselleen "rauhallista sydäntä", koska jokainen avioliiton mahdollisuus merkitsisi perheen aineellista häviötä. Aivan samaan aikaan kuin hänen runolahjansa, hänen haltioitumiskykynsä, näyttäytyy hänessä muuan toinen ominaisuus, yhtä kohtalokas, yhtä syvälle hänen elimistönsä pohjakerroksiin juurtunut, yhtä määräävä hänen koko elämäänsä nähden, — hänen passiivinen suhteensa elämään. Hänessä kehittyy näinä aikoina, näin varhain siis, eräänlainen voimakas, alistuva ja suuressa määrin passiivinen velvollisuudentunto, joka sitten kestää kautta koko hänen elämänsä eikä ole missään yhteydessä ulkonaisen toimeliaisuuden kanssa. "On olemassa totinen jumalatar, jonka tummat, ankarat silmät sentään voivat niin hilpeinä katsella: Velvollisuus. Nämä silmät, — ne katsovat minua jo jonkun aikaa niin ylen vakavina", hän kirjoittaa. Huomattavaa on, kuinka vierekkäin, kuinka rinnan haltioitumiskyky ja passiivisuus kulkevat Koidulan elämässä, näennäisesti usein ristiriidassa keskenään. On kuin olisi Koidulan kohtalo pitkin elämäänsä aina ollut joutua itseään voimakkaamman, etupäässä käytännöllisemmän tahdon ohjattavaksi, — ja käytettäväksi. Kaikesta itsenäisyydestään, kaikesta tunnekyllyydestään huolimatta, on Koidulan sielu ollut avuton kuin alaikäisen lapsen, epävarma aina silloin, kuin elämä sitä lähestyi, luja ainoastaan velvollisuudentunnossa, itsensäuhrauksessa ja kärsimyksessä.
Mutta paitsi sitä eroitti kirjallinen työ Koidulan kokonaan muista ikäisistään, heidän huveistaan ja harrastuksistaan, sitoi hänet, esti hänen elämäänsä muodostumasta muitten nuorten elämän kaltaiseksi. Sama poikkeuksellisuus, joka oli saattanut hänet sairaalloisten taipumustensa takia kasvinaikanaan tuntemaan itsensä ikäisilleen vieraaksi, eristi hänet nytkin erikoisasemaan. Hän oli, kirjallista työtä tekevänä naisena, täysin poikkeuksellinen ilmiö baltilaisten kanssasisartensa joukossa, joitten ylin ihanne oli kolmella K:lla lausuttu, — "Kinder, Kirche, Küche",— oli muitten silmissä armotta "die Lydia, das tolle Frauenzimmer!" (Lydia, tuo hupsu naikkonen!)
Mutta hänen ulkonaisen elämänsä täten kuluessa kirjoituspöydän takana, suurimmaksi osaksi ylen koneellisessa työssä, pääsi hänen unielämänsä sitä rehevämmin kukoistamaan. Juuri työn koneellisuus, aamusta iltaan kertautuva yksitoikkoisuus, joka ei suonut tilaa minkäänlaiselle mielikuvitukselliselle liikunnolle, vaati vastapainokseen sitäkin haaveellisemman ja rikkaamman sisäisen elämän.