Julkaisemassaan kalenterissa pilkkaa Kreutzwald naisia, jotka luopuvat neulasta ja sukkapuikoista, ja varoittaa nuoria miehiä moisista "kirjaneideistä" ja "paperinäädistä".
Tämän johdosta kirjoittaa Koidula Kreutzwaldille ensimäisen kirjeensä. Oikeutettu närkästys taistelee esille puhkeavan, ikäänkuin kauan patoutuneen kiintymyksen kanssa, kunnes haaveellinen, nöyrä ihailu saa voiton. Koidula kertoo kauan taistelleensa, ennenkuin arkuudestaan pääsi, — hän, joka "isänsä lapsena ja monessa muussakin suhteessa" tiesi olevansa Kreutzwaldille vastenmielinen. "Kunnioitettu herra, oletteko eläissänne saanut kokea, miten tuskallista on nähdä toisen tuomitsevan, tekojenne pohjan ja oikeutuksen jäädessä tuomarille hämäriksi? Ah, se on katkeraa kestää, sitä katkerampaa, mitä korkeamman kunniasijan sitä ennen olitte tuomarille sydämessänne rakentanut." Kirjallisen työnsä puolustukseksi kertoo Koidula kotioloistaan ja antautuu lopulta täydellisesti Kreutzwaldin armoille, pyytäen häneltä neuvoa, jatkaako runoilemista vai eikö. "Nyt sitävastoin, kun tulen luoksenne opinhaluisena lapsena, rukoillen Teitä: langettakaa tuomio, oikea tuomio, nyt Kalevipoegin runoilija, nyt kansamme laulu-isä, nyt unohtakaa, kuka anoja on, mikä Teitä ja häntä on eroittanut ja yhä eroittaa, nyt auttakaa epäilevää ihmisparkaa sovintoon ja rauhaan itsensä ja mailman kanssa. Sanokaa, mitä minun tulee tehdä, ja jos Te neuvotte: jätä, mihin Sinulla ei ole kykyä, silloin tahdon uskollisin sydämin koettaa haudata menneiden aikojen helmaan kaiken laulunlaadinnan, kuolettaa sydämessäni kaiken laulunpakon. Tahdon silloin koettaa hankkia muuta työtä, joka sydämeni vaimentaisi, ja panisi unohtamaan, ettei ihminen ole luotu mailmaan vain syödäkseen ja juodakseen."
Koidulan ensi kirjeeseen vastaa Kreutzwald yhtä luonteenomaisella, jonka isällisen sävyn alta jo voi kuulla heräävän mielenkiinnon ensi tykytyksen. Sen mottona on vanhan laulun säe: "Vertraue dem warmen Sonnenstrahl, Er löst vom Nebel Berg und Thal!" (Luota päivän lämpimään säteeseen, se vapauttaa usvasta vuoret ja laaksot.) Kreutzwaldin laajan, kaiken ymmärtämykseen pyrkivän, usein niin hämmästyttävän nykyaikaisen persoonallisuuden ääriviivat ovat kirjeessä haahmoitellut. "Sydämeni on Jumala luonut kaikin tavoin avaratilaiseksi, niin että kaikki edistykseen pyrkivät harrastukset siinä riittävän sijansa saisivat." "Olen suurimman osan elinaikaani käyttänyt yksinomaan siihen, että oppisin luontoa ja kaikkea luotua niin perinpohjaisesti tuntemaan, kuin nykyinen tiedonkehitys sallii." Koidulan ylistykset hän torjuu järkähtämättä takaisin: "En ole mikään kansan laulu-isä, kuuluisa Virulaulik, (Kreutzwaldin runoilijanimi), vaan heikko, erehtyvä ihmisolento."
Täten alkaa kirjevaihto, joka nyt herkeämättä jatkuu. Koidulan kirjeet ovat alussa usein lyyrillisiä tunnepurkauksia, joista puhuu mitä nöyrin ja ihannoivin ihailu. Vuosien kuluttua Koidula itse tunnustaa Kreutzwaldille, mitenkä hän alussa vapisevin käsin avasi Võrusta tulleet kirjeet "siniseinäisessä" huoneessaan. "Povessani on paikka, mistä Virulaulikin nimi ei häviä, ennenkuin sydämen sykintä päättyy, ja kaksi kättä rinnalle ristitään." "Te, te, herra, voitte minusta ja minulle tehdä, mitä haluatte, ja mitä mahdollisena pidätte, olen kuin vaha käsissänne." "Tuhansille ei ole suotu samaa onnea kuin minulle, ammentaa opetusta kaikkein kauniimmasta lähteestä, kaikkein virkistävimmällä vedellä henkeään juottaa." Ja toisessa kirjeessä: "En vielä tänä päivänäkään ymmärrä yhtä seikkaa: kuinka olen niin pitkät ajat ilman Teidän kunnioitetun kätenne johdatusta jaksanut elämääni elää. Kiitollisuuden kyyneleet kostuttavat kirjeenne rivejä, haluaisin heittäytyä kirjoituspöytänne eteen."
Se on mestarinsa jalkojen juuressa istuvan opetuslapsen puhetta. Jos siinä on erotiikkaa, niin on se kehitysiässä olevan lapsen epämääräistä, aistillisuudesta vapaata tunnetta, joka niin mielellään syttyy suitsutukseksi jonkun kuuluisuuden jalustalle. Huomattavaa on, ettei Koidula tähän saakka vielä koskaan ollut nähnyt Kreutzwaldia, paitsi kuvissa. Mutta hänen sielunsa tarvitsi haltioitumista, antaumusta, sentähden tuli vanhasta Kreutzwaldista, neljänkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta, hänen unielämänsä ihanne. Koidulan kirjeistä Kreutzwaldille voi nähdä, millaiseen rakkauteen hän olisi ollut mahdollinen, millaisia hurmion ja kaikkivaltaisen tunteen kerrostumia häneen kätkeytyi.
Kreutzwald on alussa maltillinen ja varova, ikäänkuin ei jaksaisi uskoa elämänsä yhtäkkistä ja tuiki odottamatonta rikastumista. Mutta turhaan hän ottaa avuksi järkensä ja itseivansa: Koidulan hänen ympärilleen sytyttämä lapsellisen ihailun leimu on niin valtava ja joka kirjeessä uudistuva, että kovemmankin kuin Virulaulikin pohjalta niin tunneherkän sydämen olisi täytynyt sulaa. Mahdollisimman kauan hän koettaa pitää kiinni isällisestä sävystä. Hän ottaa Koidulan runovihkosen Emajõe Ööpikin isällisiin käsiinsä, armotta sitä seuloen, niin että kieliopilliset virheet lentävät kuin tuulessa akanat. Hänen ihmisepäilyyn tottunut luonteensa yrittää yhä luotaan torjua ja epäillä. "Epäilys on luontainen tautini, jonka suhteen kaikki lääkkeet ovat voimattomat." "Sydämessäni asustaa niin runsaasti kerjäläisylpeyttä, että mieluummin kuolen rakkauden nälkään, kuin lähden kerjäämään toisten oville almua". "Joka on elämässä jo niin paljon kadottanut kuin minä, sille ei yksi sydän enemmän tai vähemmän mitään merkitse." Mutta mikään ei auta. Kirjevaihto muuttuu hänelle välttämättömyydeksi, ainoaksi virkistykseksi ylen rasittavan ja tyydytystä tuottamattoman perheellisen elämän lomassa. Hän, joka koko nuoruutensa ja miehuutensa parhaat päivät on saanut viettää sisäisen ymmärtämyksen puutteessa, vain luonnosta tyydytystä hakien, tuntee nyt yhtäkkiä itsensä ymmärretyksi. Muun mailman moite ja ylistys ovat hänelle vielä yhdentekevämpiä kuin ennen: "yksi sydän on minut ymmärtänyt". Koidula on hänelle korkein ihanne, hänen elämänsä myöhään löydetty, aina etsitty Runotar. Hän toivoo Koidulasta jatkajaa omalle työlleen: "En toivo vähempää, kuin että voisin Teistä aikain kuluessa laulajan kasvattaa, jonka kanteleen kielet helisisivät Viron kansan kunniaksi ja kaunistukseksi, kun minun silmäni jo ammoin mullan alla lepäävät." Vihdoin viimein hän luopuu varovaisuudestaan. "Miksi pitäisi meidän yhä edelleenkin taivaan tahtoa vastaan kapinoiden ja sydämen vuolle sulkuja laatien toisin puhua, kuin tunne vaatii." Ja hän päättää lähteä Tarttoon.
On suhteita, niin arkoja, niin epätavallisia, etteivät ne kestä harkintaa. Se on niille tappavaa myrkkyä. Ne viihtyvät vain etäisyydessä ja kuolevat läheisyydessä. Ne ovat tuomitut kuolemaan, niin pian kuin ne, kuten kreikkalaisen tarun Narkissos, näkevät itsensä, niinpian kuin niille annetaan nimi.
Koidulan ja Kreutzwaldin suhteessa muodostaa kirjevaihdon ensi jakso onnellisen ja itsetiedottoman ajan. Ei mikään häiritse molemminpuolin niin vastustamattomalla voimalla kasvavaa kiintymystä, eivät edes he itse. Syrjäiset, vihamieliset voimat ovat vielä kaukana, ja kaikkein vaarallisin vihollinen, heidän oman sydämensä harkinta, vielä monien lukkojen takana.
Ja niin tulee Kreutzwald Tarttoon, pääsiäisaikaan vuonna 1868.
Hän astuu vanhan vastustajansa Jannsenin kynnyksen yli, tällä kertaa sula sovinto mielessä. Suurempia vastakohtia ei suinkaan voisi kuvitella kuin lihavahko, pyöreämuotoinen Jannsen, vinosta suustaan toisen verevän sukkeluuden toisensa jälestä sinkoava, puhelias ja vilkas, samalla läpeensä rauhan mies, — ja laiha, kumara, ohuttukkainen, vaikka ei kaljupäinen Kreutzwald, harvapuheinen ja ulkonaisesti tyyni, mutta sisäisesti intohimoinen ja kiivas, sanoissaan jyrkkä, ivassaan häikäilemätön. Tiigikadun kodikkaassa talossa tehtiin tänä pääsiäisenä julkinen sovinto Viron kahden silloisen merkkimiehen välillä, sovinto, josta todellisuudessa tuli vain lyhyt aselepo.