Muuta emme oikeastaan tiedä Kreutzwaldin Tarton matkasta. Kun kirjevaihto taas alkaa, on se näennäisesti aivan sama sävyltään. Koidulan sairas käsi estää häntä tosin ensi viikkoina vastaamasta Kreutzwaldin jo levottomiin kirjeisiin, mutta pian hän selittää pakollisen vaitiolonsa, kirjeet kulkevat taas säännöllisesti Tarton ja Võrun väliä, ja kaikki on taas kunnossa. Ja kuitenkin on kummankin kirjeitten äänilaji toinen kuin ennen.
Luonto ei ollut suonut Kreutzwaldille mitään erikoisia ulkonaisia etuja, ei voittavaa ulkomuotoa, ei valloittavaa esiintymistapaa. Ulkonaisesti hän oli sitä, mitä todella oli, työssä kulunut, kivulloinen, kuudenkymmenenviiden vuotias mies. Vaikka Koidulan ihailu olisi ollut kuinka palava tahansa, täytyi hänen kuitenkin vaistomaisesti tuntea juopa, jonka hänen oma nuoruutensa muodosti heidän välilleen. Minkätähden muuten hiipisivät jo Koidulan ensimäiseen vastauskirjeeseen myöhemmin niihin täydellisesti vakiintuvat "toinen isäni", "isällinen ystäväni", "mon père" ja niin edespäin? Miksi harvenee runollinen puhuttelusana Virulaulik? Tulevatko nuo nimitykset itsestään, luonnollisesti Koidulan kynästä, vai onko hänellä syytä huomauttaa Kreutzwaldia heidän suhteensa todellisesta laadusta? Kumpikin olettamus on Kreutzwaldille yhtä epäsuotuisa.
Kreutzwaldinkin kirjeissä on toinen pohjasävy. Mutta Koidulan kirjeitten suurempaa asiallisuutta ja tyyneyttä vastaa Kreutzwaldin kirjeissä yhä peittelemättömämpi rakkauden ilmaisu. "Te olette ainoa, joka minut todella on tuntenut ja ymmärtänyt. Siihen luottaen toivon, rakas Lydia, että nykyisistä säikeistä vähitellen punomme ystävyyden siteen, joka kestää yhtä kauan kuin henkikin meissä." "Sukulaissielut rakastavat toisiaan. Niille ei ole etäisyyttä olemassa, vaikka viipyisi toinen etelässä, toinen pohjoisessa. Teidän ystävyytenne ei jaksaisi koskaan janoani sammuttaa. Voisin päivä- ja viikkokausia olla seurassanne, ja kuitenkin pelkään, ettei kaipauksen jano erottua vaimentuisi." "Pysykäämme sentähden hengensiteissä lähekkäin, kunnes kylmän lumen alla viimeinenkin lämpö elämämme hetteistä jäähtyy, ja kaikki jääksi kangistuu, mikä elämälle ihmisoikeuden antaa, ja miksi taivaan taatto meidät yli luontokappaleitten korotti."
Pikainen, odottamaton käänne, jota kumpainenkaan ei suinkaan ollut aavistanut, oli tehdä lopun heidän suhteestaan. Koidula oli pyytänyt kesällä käydä Võrussa Kreutzwaldin luona ja valmistautuu matkaan kuin toivioretkelle. Hän matkustaa Võruun senaikuisella hitaalla kievarikyydillä, onnellisena odotuksessaan, palatakseen kahden viikon kuluttua syvästi loukattuna ja häväistynä.
Täydellistä selitystä Võrussa tapahtuneesta murhenäytelmästä, kuten Kreutzwald sitä nimittää, eivät kummankaan kirjeet anna. On vain viittauksia, puolia sanoja, hienotunteisuus asiaan sekaantuneita, läheisiä henkilöitä kohtaan pakoittaa kummankin vaikenemaan.
Viittaukset ovat kuitenkin kyllin selviä, että edes likimaille voimme aavistaa asian kulun. Kreutzwaldin puoliso on pannut Võrussa toimeen suuren mustasukkaisuuden kohtauksen, syyttänyt Koidulaa vehkeilystä miehensä kanssa ja kovin sanoin käskenyt hänen kiireimmiten lähteä pois. Paitsi sitä kirjoitti rouva Kreutzwald Tartossa asuvalle vävylleen ja tyttärelleen loukkaavan, Koidulaa tuiki nöyryyttävän kirjeen, jonka johdosta vävy itse ilmestyi Jannsenin luo, vaatien kirjevaihdon lopettamista. Kirjeitten anastamisia ja tahallisia avaamisia ynnä muita hämäriä seikkoja liittyy vielä tähän valitettavaan välikohtaukseen.
Jannsen, arka kun oli tyttärensä maineesta, näki hyväksi isällisellä mahtisanalla katkaista kirjevaihdon, ja Koidula totteli kieltoa kolmeneljännes vuotta.
Idylli on särjetty. Kauniin ja harvinaisen suhteen itsetiedottomuus on poissa, sen elinehtoa loukattu. Koidulan herkkään, melkein pyhään ihailuun, joka oli kuin alituista uhria rakastetun runoilijan kunniaksi, tarttuu pikkuporvarillisuus koko realistisen käsityksensä karkeudella. "Jossakin sielussani on paikka, mihin työntäyttämien päivien melu ja puuha ei uloitu, sinne pakenen, kun Virulaulikin kera puhelen." Tämä hiljainen pyhäkkö raiskataan Koidulalta. Vedotaan naisen kaikkein arimpaan kohtaan, hänen naiselliseen ylpeyteensä, tehdään hänet naurettavaksi itsensä edessä ja väkisin näkeväksi. "Sellaista mielenraakuutta en olisi kaikista vaikeista kokemuksistani huolimatta kuitenkaan koskaan odottanut", sanoo Kreutzwald Tarttoon tulleesta kirjeestä. Koidula ei ollut edes itse tehnyt itselleen selkoa tunteensa laadusta, nyt täytyi hänen kuulla sitä syytettävän kaikkein loukkaavimmilla nimityksillä. Sensijaan että Kreutzwald tähän saakka on ollut hänelle jonkinlainen puolittain tarumainen olento, toinen Vanemuine, on hän nyt yhtäkkiä vanha, nainut mies, jonka verkkoihinsa pyytämisestä häntä syytetään!
Kreutzwaldinkin teki katastrofi näkeväksi. On säilynyt joukko kirjeitä, joissa tietoiseksi kehittynyt rakkaus ja epätoivo tapaavat välittömän ilmaisunsa. "Nimittäkää sitä raivoudeksi, hulluudeksi, mielettömyydeksi, en voi Teistä erota! Teidän ei onnistu kuitenkaan vieraantua minusta, olen Teitä aina vastaisuudessakin ihanteenani jumaloiva. Mitä poika aavisti, nuorukainen unelmoi, ja mies mielikuvituksensa voimalla naisellisesta olennosta kuvitteli, on Teidän tuttavuutenne kautta minulle täydeksi totuudeksi selvinnyt." Saman vuoden syyskuussa Kreutzwald kirjoittaa:
"Nyt on kai kyllin aikaa jo ehtinyt kulua, niin että kipeimmät haavat ovat parantuneet, ja pitkällisin pahamieli vaimentunut, ja minä voin toivoa tämänpäiväiselle teolleni Teidän silmissänne edes senverran anteeksi-antoa, ettette pane pahaksi, kun taas uskallan kirjeellisesti eteenne ilmestyä. Taistelua ei ole minulta puuttunut, päinvastoin, mitä inhimillisissä voimissa on, sen olen tehnyt ja koettanut. — — Että kirjevaihtomme tästälähtein olisi ulkokohtainen, s.o. sisällyksetön, sitä vaatimusta en jaksa täyttää, niinkauan kuin veri vielä sydämessäni liikkuu, mutta yhtä vähän saakoot sanani ja tekoni Teidän onneanne ja rauhaanne häiritä! — — — Sanokaa itse, rakas Lydia, kuinka taisittekaan koskaan syyttää minua moisesta hourailusta, ikäänkuin voisi minun rajaton ihailuni Teitä kohtaan, joka kuolinhetkeeni saakka on pysyvä muuttumattomana, vaihtua senkaltaiseksi rakkaudeksi, kuin mikä nuorukaisen ja neiden välillä herää? — — Vaikka seisoisinkin paraikaa vapaana, kaikista siteistä irtipäästettynä, edessänne, en saisi sentään hetkeäkään ajatella, että rakkauden side voisi yhdistää meidät. Jos toivonkin Teitä 'ihanteekseni', jota hiljaisissa ajatuksissa kumarran kuin korkeampaa ilmestystä, ja jonka eteen, — mutta aina vain ajatuksissa, — lasken toiveeni, joita en koskaan en Teille enkä muille mene ilmaisemaan, niin tahtoisinpa oppia tuntemaan tuomarin, joka minut sentakia tuomitsisi? Se, joka kaikkein ylinnä istuu, ei sitä tee, sillä hänen täydellisyydellään on toiset ajatukset kuin meidän heikkoudellamme. — — Te voitte 'ihanteena' olla minulle aina armas ja palvonnan arvoinen, mutta kuitenkin olette ajatuksissani liian korkealla, (siinäkin tapauksessa että voisin vuosien taakasta päästä!) että rohkenisin Teitä avioliiton tai rakkauden sitein kahlehtia. Ihanteelta en vaadi muuta, kuin että ajatuksissani voin ylentää henkeni hänen puoleensa, vaan en suinkaan, että hänen pitäisi valmistaa jokapäiväinen ruokani ja toimittaa kaikki talousaskareet. — — — Sydämeni tunteet Teitä kohtaan eivät voi sammua, sillä niissä on ijäinen elämä! — — — Tätä selitystä en saanut jättää Teille antamatta, nyt voitte tehdä, mitä — haluatte, kirjoittakaa tai olkaa kirjoittamatta."