Mutta Kreutzwald on nyt vanha ja murtunut mies, "viimeksi eletty vuosi on minua vähintäin kymmenen vuotta vanhentanut". Työn, vanhuuden ja kivulloisuuden painostamana hän käy taisteluaan pakoittaakseen rakkautensa ainoaan muotoon, jossa sen oli luvallista ilmaantua: isälliseen hellyyteen. Auttamattoman kohtalon äänenvaimentaja on kaikkien hänen sanojensa yllä. Yhä useammin askartavat ajatukset kuoleman kysymyksissä, hänen tehdessään säännöllisiä kävelyretkiään Võrun hautuumaalle. "Vanhalle, ennakkoluulottomalle ihmiselle ei hautuumaa eikä kuolema tarjoa mitään kauhistavaa; näen kummassakin vain onnellisen rauhan levottoman elämän jälkeen, ei ole enää tuota ikuista kiirettä aamulla nousta, kun niin mielellään kauemmin nukkuisi." Hän käy sairaalloiseksi, silmät heikkenevät eivätkä kestä keinotekoista valoa, usein täytyy hänen iltapäivin pysyä vuoteessa. Voimme nähdä hänen öisin istuvan yksinäisessä työkammiossaan yläkerroksessa, kun kaikki on hiljennyt ympärillä, kirjoittelemassa kirjeitä, joihin tietää vastauksen jäävän tulematta, ainoana seuranaan pieni valkea elättihiiri suuressa lasipurkissa. Hän elää muistoissa, vanhuutensa lyhyen idyllin koskemattomuudessa, lukien yhä uudelleen Koidulan ensimäisiä kirjeitä, jotka osaa ulkoa. "Jäljelle jääneet lehdet tarjoovat minulle usein alakuloisina hetkinä lohdutusta, kun pitkiin, pitkiin aikoihin ei Teiltä ole tietoja saapunut."
Kuukaudet kuluvat. Kreutzwald on näennäisesti tyyntynyt. Hän kirjoittaa: "Sisäinen tuomari, vakaumukseni, omatuntoni, julistaa minut vapaaksi. Jos onkin hetkiä ollut, jolloin inhimillinen heikkous sai minut unohtamaan, mihin Teidän ja itseni suhteen olin velvollinen, niin ovat ne, Jumalan kiitos, onnellisesti ohitse." Mutta elämä on kadottanut yllätyksensä. "Huomispäivä on liukuva ohitse tavallisessa hiljaisuudessa, missään suhteessa 364:stä veljestään eroamatta."
Vanhuudessa kirjoittamassaan eepillisessä runoelmassaan " Lembitu ", joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen, on Kreutzwald runollisella lennolla kuvannut sankarille ilmestyvää "korkeaa neitiä", (kõrge neitsi), jossa ei ole vaikea tuntea Koidulan piirteitä. Paikat, joissa Lembitu kuvaa tunteitaan "taivaallista lähettilästä" kohtaan ovat kauneimpia koko runoelmassa:
Ja selgest olin mina teda märkand, kui kõrget neiut teretand mul silm, üks võeras vägi südamesse tärkand, mis tunnistanud palavus ja kulm, ma tundsin äkitselt kui unest ärkand, mind rüppe võtnud oli kaunim ilm.
Mis tulevikul toob mull juhtumine, on praegu varjul paksu pilve all, ma tunnen, et üks sala tömbamine mind kõndma sunnib sinu ligidal, seal teel on kõik nii uus ja imeline, kui seisaksin ma võõra tahteval. — — — — —
Üks jumalikust juurdund kõrgem idu, on siginemas minu südames, küll väetike kui õhem lume kidu, vast pisut nähtav päikse terades, kui seisaks taevas suremata pidu, mind ootes tuleviku kanguses.
(Ja selvästi huomasin, kun silmäni oli tervehtinyt korkeaa neittä, kuinka vieras mahti oli herännyt sydämessäni, joka oli kokenut kuumuutta ja kylmää, tunsin äkkiä kuin unesta heränneeni, ihanammat ilmat olivat minut syliinsä sulkeneet.
Mitä tulevaisuudessa kohtalo tuo, on paraikaa paksun pilven peitossa; tunnen, että salainen vetovoima pakoittaa minua lähelläsi kulkemaan; sillä tiellä on kaikki uutta ja ihmeellistä, niin kuin olisin vieraan tahdon alainen.
Jumalallisista juurtunut, korkea taimi versoo sydämessäni, vähäisempi ohuinta lumihiudetta, auringon säteissä tuskin näkyvä, niin kuin taivaassa odottaisi kuolematon juhla minua tulevaisuuden kaukaisuuksissa). ( Lembitu, kuuetõistkümnes laul.)
Koidula tointuu monta vertaa nopeammin. Hän on vielä nousussa, hänen elinvoimansa, kykynsä tuntea ja kärsiä vielä kuluttamattomat, onnen vaatimus vielä tinkimätön. Voi olla, että hiljainen, vähitellen heräävä tietoisuus siitä, ettei suhde Kreutzwaldiin kuitenkaan olisi voinut ajanpitkään yksinomaan tyydyttää, auttaa hänet yli raskaimman ajan. Kun hän melkein vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen taas alkaa säännöllisen kirjevaihdon, ei hänen kirjeissään ole kaipauksen sävyä, joka niin usein panee Kreutzwaldin puhumaan entisistä hyvistä ajoista. Kirjoituspöydällään hän kauan säilyttää omien tarkkojen ohjaustensa mukaan laadittua pahvijäljennöstä Kreutzwaldin talosta Võrussa, mutta kirjeitten lyyrilliset dityrambit, jumaloiva ylistäminen on ainaiseksi lakannut. Opetuslapsi ei enää istu mestarin jalkojen juuressa, päinvastoin: mestari on nyt kumartunut köyryksi isoisäksi, jota täytyy kohdella täysikasvuiseksi ennättäneen lapsen suojelevalla hellyydellä. Hän on nyt pysyväisesti "taattoseni", "papa Kreutzwald", — ja Koidulan tunne häntä kohtaan lapsen kiintymystä henkiseen kasvattajaansa ja uskollisimpaan ystäväänsä, ei muuta.