Suuri on epäilemättä ollut Kreutzwaldin vaikutus Koidulaan. Ei kukaan ole Koidulan sisintä olemusta, sekoitusta taiteilijalapsesta ja kehittyneestä älyllisyydestä osannut niin varhain määritellä, kuin Kreutzwald sanoessaan: "teissä on toden teolla kaksi ihan erilaatuista luonnetta, toinen emansipoitu tyttö, toinen lapsenkengissä, ja tässä kaksinaisluonteessa piileekin Teidän viehätysvoimanne." "On niin vähän niitä, jotka ymmärtävät lapsi-Lydiaa", valittaa Koidula kerran myöhemmin. Kreutzwald oli sen tajunnut, sisäisen suuren avuttomuuden ja turvaa etsivän arkuuden, joka kätkeytyi ulkonaisesti varman älyllisyyden varjoon. Kreutzwald on varhain rakkautensa vaistolla ymmärtänyt naisen Koidulassa, hellyyden, antaumuksen janon isänmaallisia sankarilauluja luovan Viron vestaalin sydämessä, hyvin tietäen, ettei hänen tehtäväkseen tullut sitä herättää.

Sensijaan hän antoi, mitä taisi: hänen valistusajan koulua käynyt ivansa ja suorasukaisuutensa kitki Koidulasta pois monet sentimenttaalisuuden idut, vuodattaen häneen terveellistä epäilyn ja arvostelun henkeä, hän pani liikkeelle Koidulan älyn, pakoittaen sitä yhä uusiin ponnistuksiin, ja lopuksi hän ympäröi nuoren ystävättärensä ymmärtämyksen ja myötätunnon ilmastolla, jossa niin kiireesti pääsivät kehkeämään Koidulan loistavat ja sytyttävät ominaisuudet.

Koidula läheni nyt nopeasti varsinaista kukoistus- ja vaikutuskauttaan.

6.

Koidula tulee Kreutzwaldin koulusta valmiina, hänessä alkaa jo olla kaikki ne piirteet, jotka näkyväisyytensä vuoksi ovat syvimmin tietoisuuteen syöpyneet. Nyt ei tarvittu enää muuta kuin ajan muodostama tausta, jotta hänen henkinen olemuksensa saisi oikean korostuksensa, ei enää muuta kuin oikea poljento, oikea rytmi, jonka tahtiin hänen tulisydämensä voisi sykkiä. Eikä se jäänytkään tulematta.

Kohtalo, joka sensijaan, että olisi sallinut Koidulan syntyä jossain suuressa henkisten liikkeitten ristiaallokossa, olikin antanut hänen tulla mailinaan Viron pienois-oloissa, piti kuitenkin huolta siitä, että hänen sisin luontonsa hetkeksi pääsi oikeuksiinsa. Koidula sai elää harvinaisen hetken, jolloin kokonainen kansa, — olkoonpa vain luvultaan vähäinen ja vailla valtiollista itsenäisyyttään, — ensi kertaa itsensä kansakunnaksi tuntee, hetken, yhtä hedelmöittävän, yhtä vapauttavan, kuin konsanaan yksilön itsensälöytäminen.

Laulujuhlavuosi 1869 on käsissä, aika, joka nykyään kangastaa kaukaisuudessa, melkein legendanlaisessa hohteessa. Etäinen on nykyiselle polvelle laulujuhlapäivien innostus, kaukana niitten naiivi usko ja luottamus, veljeys ja sopusointu. Henkiset liikkeet muistuttavat taideteoksen luomiskulkua: kummallakin on syntymähetkensä, jolloin aate, vielä aivan aineeton, yksityisseikoista riippumaton, niihin uppoomaton, yhtäkkiä saavuttaa tietoisuuden asteen, vielä vailla kaikkea myöhemmin seuraavaa käytäntöön sovelluttamisen ja järjestelmällisen työn taakkaa. Pakostakin palaa vanhaan ja kuluneeseen vertaukseen jalon viinin kuohunnasta, vaahdosta, joka ensin tulvii esille: aivan samanlaista jaloa vaahtoa on henkisten liikkeittenkin herättämä ensi innostus. Voi olla, että seuraavan ajanjakson synkeys on vastakohtaisuudellaan kirkastuttanut tämän Viron kansan aikakirjojen huomenhetken, mutta voi myöskin olla, — ja tahdomme uskoa niin olleen, — että se todellisuudessa oli niin puhtaan ihanteellinen, niin sorasoinnuton, kuin minä järkevä jälkipolvi sitä on tottunut pitämään.

On syytä muutamin piirtein palauttaa muistiin tämän Viron viljelyshistoriassa niin merkillisen laulujuhlan vaiheet, josta m.m. Koidulan tuleva lanko, tri H. Rosenthal, sanoo: "Vuonna 1869 maaorjuuden lakkauttamisen 50-vuotismuistoksi vietetyllä yleisellä virolaisella riemu- ja laulujuhlalla on Viron valistuskulkuun nähden suuri, käänteentekevä merkitys. Kaikki myöhemmät, tärkeät aloitteet ja yhdistykset kansanvalistuksen edistämiseksi ovat välittömästi saaneet alkunsa tästä juhlasta… Se muodostaa rajakiven kansan aikakirjoissa."

Laulujuhla-ajatus oli J.W. Jannsenin, ja niin saksalaisilta lainattu kuin olikin, sellaisenaan virolaisella maaperällä uusi ja rohkea, ensimäinen koe saada koko kansa ottamaan osaa yhteiseen yritykseen. Voitettavat esteet ja vaikeudet olivat suuret, koko maa oli hälyytettävä liikkeelle, saatava kansakoulunopettajat, lukkarit ja papit innostumaan asiaan, perustettava laulukuoroja, huolehdittava kustannuksien korvauksesta ja ennen kaikkea ohjelmasta. Koko tämän järjestämiskykyä suuresti kysyvän puolen ratkaisi Jannsen erittäin onnellisesti ja tarmokkaasti, huolimatta kaikesta epäluulosta ja välinpitämättömyydestä, joka alussa tuli hänen aikeensa osaksi. Kun kuorot kesäkuun 17 päivänä 1869 vihdoin kokoontuvat Tarttoon, yhtyäkseen ensin juhlajumalanpalvelukseen Domkirkon raunioitten läheiselle kentälle, taivasalle, on niitä ennen kuulumaton määrä, — neljäkymmentä mieskuoroa ja melkein kahdeksansataa laulajaa. Kuulijoita on kaikista Maarianmaan ääristä ja kauempaakin; Jannsenin asuntoon majoitettujen vierasten joukossa ovat maisterit J.R. Aspelin ja C.G. Swan Helsingistä, paitsi sitä on saapunut kuuluisa unkarilainen kielentutkija Hunfalvy Pál Budapestista, poiketen paluumatkallaan Suomesta Itämerenmaakuntiin. Siitä, mikä nyt seurasi, tekisi mieli kertoa legendan lapsellisin, uskonnollisin sanoin. 762 äänen yhteisesti kaiuttaessa ilmoille isänmaalliset säveleensä, majesteetillisenä, valtavana kuorona, tuhatlukuisille kuulijoille, tapahtuu kuin ihme: sekä he itse että kuuntelijat tietävät yhtäkkiä olevansa yhtä kansaa, kuuluvansa eroittamattomasti yhteen, olevansa kansakunta kansakuntien joukossa hekin, oikeutettu omaan yksilölliseen elämäänsä ja yhä korkeampaan viljelykseen. Tämä tietoisuus näyttää tulleen kaikille niin äkkiä, niin taivaasta pudonneena, että he itse sitä hämmästyvät; he katselevat ihmeissään ympärilleen, nähdäkseen saman ihmeen toistensa silmissä, ja iloinen innostus valtaa heidät, voitokas, yksimielinen huumaus. He kokoontuvat yhä uudestaan laulamaan, he laulavat kolme päivää aamusta iltaan, eikä iloinen tietoisuus katoa heistä eikä heidän kuuntelijoistaan. Kun he kolmannen päivän illalla yhtyvät jäähyväisjuhliin, niin ovat he kaikki veljiä, tuttuja tuntemattomatkin, he tietävät eroavansa vain viedäkseen uuden iloisen sanoman ympäri maata.

"Yleinen, iloinen mieliala ja innostus vapautti monenkin kielen kahleet, joka muuten luontaisesta arkuudesta olisi vaiennut. Todettava on, ettei tämä juhlailo, joka vaati niin vilkasta ilmaisua, suinkaan ollut liiallisen väkijuomain nautinnon aiheuttama. Se oli päinvastoin yksinomaan ja ainoastaan syntynyt korostetusta, intomielisestä, haltioituneesta tunnelmasta, johon kaikki juhlavieraat äsken elettyjen juhlapäivien vaikutuksesta olivat joutuneet. Se oli samaa puhdasta, sekoittumatonta, syytöntä iloa, jota Schiller nimittää 'ihanaksi, jumalaiseksi kipinäksi', 'Elysiumin tyttäreksi'. Vain joka itse on saanut olla mukana tässä juhlassa, voi sitä täysin käsittää."